Marisha Pessl; Yönäytös

Night Film 2013, suom. Laura Beck ja Otava 2013, 725s. (arvostelukappale)

Silloin opin että ihmismieli on pimeä, villiintynyt paikka. Yhteiskunta yrittää leikata nurmikon ja pitää kasvit kurissa, mutta me kaikki olemme vain muutaman päivän päässä viidakosta. Ja juuri se viidakko kiinnostaa minua.

Cordova


Siinä vaiheessa kun salaperäinen, musta, käsinkirjoitettu kirjekuori postiluukusta putosi, jo sen sisältämät Viimeiset arvoitukset löivät tämän bloggaajan polvilleen. Viesti oli vahva. Kuin kuiskaus tuonpuoleisesta: täältä ollaan tulossa sellaisella voimalla, sellaisella kirjalla, että se romahduttaa arkesi kulissit, työntää sinut niin mustaan kuiluun ettet sieltä entiselläsi palaa. Jos palaat ollenkaan.

Pelko on ensimmäinen askel

Kun katsot pimeään, se katsoo takaisin

Kuka oletkin, sinun ei pitäisi olla täällä


Ja kun kiihkeän odotuksen jälkeen salskea postinkantaja tiiliskiven nimeltä Yönäytös luokseni kiikutti, tuntui siltä kuin käsiini olisi laskettu dynamiittia. Pahoittelen ylitsevuotavaa hehkutusta, ottakaa allergialääkettä jos saatte tästä näppylöitä. Juttu vain on niin, että yhdysvaltalaisen Marisha Pesslin toinen romaani on minulle ehkä Vuoden Kirja. Ainakin jännityspuolelta.

Miten kaunis ja nuori nainen tuo Pessl muuten onkaan. Ja luoja mitä tekstiä! Hänen esikoisensa on takakannen mukaan ollut kansainvälinen menestys - kirja jota ei toistaiseksi ei ole vielä suomennettu.


"Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaaliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruusaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ojentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se koskaan siinä ollutkaan."

Yönäytös on tarina Stanislas Cordovasta, elokuvaohjaajasta, josta tiedetään hämmästyttävän vähän. Cordova, tuo pelon ja kauneuden ruhtinas, jonka yllä leijuu mystisyyden sumuverho. Samoin kuin hänen elokuviensa, jotka ovat mitä syvintä kauhua. Kuka Cordova lopulta on? Onko kyse kuin paholaismaisesta papista, joka johtaa pimeydestä käsin fanaattista kannatusjoukkoaan? Cordova - sekopää vaiko kuitenkin nero?

Tarina alkaa kun teoksen päähenkilö veteraanitoimittaja Scott McGarth tapaa öisellä juoksulenkillään salaperäisen, miltei aavemaisen nuoren naisen. Tai tapaa ja tapaa, he vain ohittavat toisensa, mutta Scott ei voi unohtaa näkemäänsä. Pian käy ilmi, että kaunotar on Cordovan 24-vuotias tytär Ashley. Oli. Ashley tappoi itsensä samaisena yönä, tappoi vai tapettiinko? McGarthilla on jo valmiiksi kaunoja Cordovaa kohtaan, ja nyt hän alkaa tutkimaan tuota mystistä elokuvaohjaajaa uudelleen. Uudelta näkökantilta. Ashleyn silmin.

Scott saa puolihuolimattomuuttaan tutkimusavukseen kaksi nuorta: toinen on koditon, viaton, näyttelemisestä haaveileva Nora, toinen taas pelottavan komea Hopper, pikkurikollinen ja huumekauppias.

Näistä keitoksista lähdetään ja hyvänen aika kuinka syvälle päädytään:


"Siinä se on", Beckman oli sanonut. "Salaperäinen kynnys todellisuuden ja kuvitelman välillä. Sillä jokaisella meistä on oma laatikkomme, pimeä kammio, ja siellä asia joka lävisti sydämemme. Se on se asia jonka takia teemme mitä teemme, jonka takia ponnistelemme, jonka takia haavoitamme kaikkea ympärillämme. Ja jos laatikon avaisi, pääsisikö jotakin vapaaksi? Ei. Sillä se läpitunkematon vankila, jonka lukkoa on mahdoton avata, on omassa päässämme."

Fantastinen tarina yhdistettynä nerokkaaseen tarinankuljetukseen olisi jo pelkästään riittänyt, mutta ei, Pessl menee vielä pidemmälle. Kirjasta löytyy vastaavia kuvia, raportteja, muistiinpanoja niin runsaasti, ettei yli 700 sivua tunnu missään. Päinvastoin, kirjan viimeisen sivun jälkeen oli minulla tulla itku. Ei, älä lopu vielä, ei, lisää...

"Astrid opetti minulle joitakin sanoja. En ole koskaan unohtanut niitä. Yksi on terulya. Se tarkoitti syvälle viiltävää rakkautta, rakkautta joka kovertaa ihmisen ontoksi. Se on jotakin, mikä on koettava ennen kuin kuolee, jotta olisi edes elänyt."

Sanomattakin lienee selvää, ettei Yönäytöstä ole tarkoitettu kaikkein herkimmille lukijoista. Sen taianomaisuus piilee siinä, miten kirja alkaa tarinan edetessä lukemaan lukijaa, peilaamaan hänen ajatusmaailmaansa, herätelemään salaisia pelkoja. Vastapainoksi Pessl kirjoittaa välillä suorastaan hersyvän hauskasti. Scottin ironinen asenne hymyilytti, enkä ainakaan itse liikoja ahdistunut.

Sydän kyllä jyskytti ja aivoissa takoi: mahtavaa, käsittämätöntä, huikeaa.

Yönäytös on minulle Vuoden Jännäri. Lukekaa, jos uskallatte. Ja lukekaa vaikkette uskaltaisikaan. Vakuutan että se kannattaa.

***

Juuri kun uskoo päätyneensä pohjalle, tajuaakin että alla on vielä yksi lattialuukku.

Totuus siitä mitä meille tässä maailmassa tapahtuu on ikuisessa liikkeessä... se ei koskaan pysähdy.