sunnuntaina, syyskuuta 01, 2013

Milla Ollikainen; Veripailakat


Milla Ollikainen ja Like 2013, 221s. (kirjastosta)

"Me joudumme muistojen valtaan. Kun avaamme oven muistoille, emme voi valikoida niitä ja jättää osaa muistoista oven ulkopuolelle. Kutsuessamme varovaisesti muistoja ne tulevat kaikki, työntävät raotetun oven kokonaan auki ja asettuvat röyhkeästi taloksi. Jokainen niistä vaatii tulla muistetuksi sellaisenaan. Ne eivät tule koskaan yksin; niiden sylistä huoneeseen lehahtavat kaikki tunteet, joiden kiinni saamiseen ja ulos telkeämiseen oli muistelijalta kulunut niin kauan aikaa..."

Edellisen lukemani kirjan jälkeen tarvitsin jotain aivan muuta. Muunlaista. Mitä tahansa, jolla saisi mielentasapainoni jälleen edes jonkinlaiseen hallintaan. Tämä raikkaalla kannella varustettu Milla Ollikaisen esikoisdekkari Veripailakat on ehtinyt jo jonkin verran blogi huomiota niittää, ja vastaanotto on ollut lämmintä. Kuin vastapainona kirjan hyytäville pakkasille.

Lapin jylhiin maisemiin nimittäin johdattaa tämä jännäri. Juuri kun Krissen äiti on saanut elämässä ryvettyneen tyttärensä matkalle pohjoiseen, alkaa tapahtua. Turistirysän gondolihissistä löydetään nuoren pojan ruumis. Krissen toimittajaystävä Eerika matkustaa mehevän jutun perässä samoille kulmille selvittääkseen, mistä oikein on kysymys. Ja tietysti kuvioissa mukana myös ne perinteiset poliisit:

"Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa poliisia", Vasara sanoi. "Olisipa ees iänvanha tappaja ja kaks hullua poliisia."
"Eikhään tässä hulluiksikin vielä keritä", Vuontisjärvi vastasi.

Veripailakat on jotenkin hersyvän nuorekas dekkari. Kerronta on vaivattoman nopealukuista notkealla tyylillä. Pidin erityisen paljon Krissen rosoisesta persoonasta, ja siitä, ettei henkilöhahmoista kukaan kovin fiiniltä vaikuttanut. Rosoa, rosoa. Ja sellainen saa minulta aina plussaa. Murresanojen viljely dialogeissa vauhditti menoa, eikä haitannut ollenkaan ainakaan tätä lukijaa.

Aika perinteisen genretyypillinen kaavahan Veripailakoissa kieltämättä on, mutta arvoituksellinen juoni yhdistettynä räväkkään kerrontaa toimii. Ei ihme, että teos on voittanut Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun vuonna 2012.


Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Hanna
Jarkko Perttula
Mariel




10 kommenttia:

  1. Apua, tulisin varmaan hulluksi tuon murteen kanssa! =D Siis minähän en oikein tykkää lukea puhekielistä tekstiä kirjoissa. Tämä lady taisi olla se joku minkä lie kirjailijan vaimo. Kenet tässä pitää raahata papin eteen, että itsekin pääsisi julkaisemaan kirjoja?! =D

    VastaaPoista
  2. Juu, Aki Ollikaisen vaimo on hän. Ala säkin nyt vain katsella sillä silmällä noita kirjailijoita, muru :D

    VastaaPoista
  3. Täytyy tunnustaa, että näitä minulle ennestään tuntemattomia nimiä sen kun putkahtelee ulos. Olen totaalisesti tippunut kärryiltä, mutta eipä sille mitään voi. Onneksi on kirjablogit! :D

    Murteita pelkään itsekin vähän (suomalaisessa) kirjallisuudessa, mutta jos ovat vain dialogeissa, niin asia ei ole niin kauhistuttava. Sen sijaan kokonaisen kirjan lukeminen murteella jäisi minulta varmaan kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, itse taisin bongata tämän syksyn katalogista. Mutta blogeista saa aina hyviä muistutuksia :) Mulla tämä meni vähän välipalana, koska, no tuo edellinen vain oli niin repivä.

      Poista
  4. Murrejutut voivat olla hienoja tai huonoja, toteutus ratkaisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kieltämättä olisi melkoista tahkoamista lukea koko kirja murteella. Dialogeissa se taas on pelkästään plussaa :)

      Poista
  5. Tuttua murretta mielellään, koska ymmärtää sen, mutta tuntematon murre aiheuttaa usein harmaita hiuksia;/

    Ja sekin painaa paljon, miten tottunut on murteeseen, jota käyttää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä vallan valloittavaa murretta! Mutta savo on mulle sitä ominaisinta "kieltä", vaikken ole siellä asunut kuin lapsena.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥