 |
| Lejontämjaren 2014, suom. Outi Menna ja Gummerus 2015, 442s. |
"Äidin tarve suojella omaa lastaan on yksi ihmiskunnan alkukantaisimmista. Mikään ei ole sen luonnollisempaa. Kaikki muu on... luonnotonta."
Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut kaikki kauniin ruotsalaiskirjailijatar Camilla Läckbergin romaanit, jotka sekä ihastuttavat että vihastuttavat. Teokset kun noudattavat jo lähes piinaavan pikkutarkasti tutuksi tulleita latuja. Päähenkilöillä on omat maneerinsa, tarinat taas ammentavat punaisen lankansa menneisyydestä tasapainotellen hirveyksiä nykyisyyteen. Näin tälläkin kertaa.
Mutta kuten huomaatte, negailustani huolimatta pysyn Camillalle uskollisena. Näin jatkossakin. Miksi? Ihan siitä syystä, että nämä ovat viihteellisemmästä jännityksestä pitäville nannaa. Maanläheisiksikin romaaneita on siteerattu, koska arkisuutta tuo mukaan päähenkilöiden perhe-elämät, lapset, sukulaissuhteet, kiire, kaaos, koliikki, uhmakohtaukset ja ruuantahrat paidassa. Käsittääkseni kirjailijan omat lapsukaiset ovat vielä sen verran nuoria, että Camillalla lienee muistissa vauva- ja pikkulapsivaiheen haasteet, joista hän uskottavuutensa ammentaa.
"Sehän on jo sinänsä epäilyttävää - teini olla ei ole mitään salattavaa", Göstam mutisi. "Jotain sairasta siinä on, jos minulta kysytään."
Ja itse tarina. Läckberg osuu sinne missä tuntuu. Näissä ei ratkota valtionsalaisuuksia, sivuilla ei vilise korkeamman turvaluokan agentteja tai kadonneita miljoonia. Ei, näissä kohdataan pieni ihminen suurine ongelmineen. Usein suurennuslasin alla ovat juurikin perheet.
Leijonankesyttäjä tutustuttaa meidät perheeseen, joka kantaa yllään niin pimeää väkivallan varjoa, että jopa paatunut dekkarinlukija säikähtää.
Romaani alkaa siitä, kun järkyttävästi raadeltu, muutama kuukausi sitten kadonnut teinityttö hoipertelee lumisella tiellä, paeten henkensä edestä. Hän jää auton alle, eikä ehdi kertoa mitä oikein tapahtui. Jäljet johtavat eräälle ratsastuskoululle, joka luonnollisesti vilisee kuolleen tytön kaltaisia mahdollisia uhreja, Sarjasta niin tutuksi käynyt Patrik astuu nyt mukaan kuvioihin tapahtunutta kollegoineen ratkomaan.
Ja Patrikin vaimo Erica, jota moni kanssabloggaajani ei voi sietää, tekee jälleen omia tutkimuksiaan. Sekaantuen luonnollisesti myös kidutetun tytön tapaukseen, josta Patrik suuttuu, mutta myös leppyy, no, te tiedätte. Mutta myös Erican oma tapaus, kauhujen talon mysteeri, on kiinnostava. Perhetragedia sanan varsinaisessa merkityksessä, johon liittyy liikaa kysymysmerkkejä.
Läckberg painaa menemään menestyksensä glooriassa, ja hyvä niin. Tahti ei hidastumisen merkkejä näytä, ja Leijonankesyttäjä onkin mitä mainiointa kesälomaseuraa. Niin kesä, sehän nyt jo on? Minä suosittelen, edelleen!
Tietämättömyys oli pahinta. Tuntui kuin nälkäinen leijona olisi vaaninut odottaen seuraavaa saalista. Raivonpuuskat ja väkivaltakohtaukset alkoivat aina yhtä arvaamatta ja tulivat aina eri suunnasta kuin hän olisi kuvitellut. Ja mitä enemmän hän väsyi, sitä huonommin hän jaksoi olla varuillaan.
Kirjasta on postannut ainakin Emmi
Minäkin olen lukenut kaikki Läckbergit, mutta edellinen oli niin surkea, että päätin jättää tämän uusimman lukematta, ehkä jo se kyllästyminen rasittaa. Erica on kirjojen paras henkilö. TV-sarjassa häntä esitti ihan liian kaunis näyttelijä. Ericahan on pyöristynyt aika lailla lastentekohommissa ja tuskailee kilojensa kanssa. Perhe-elämä ja arki on siis niin huippua näissä kirjoissa, aivan kuin sukulaisiin menis kylään, kun olen lukenut näitä dekkareita. Siispä varasin kirjastosta tämän uusimmankin, tosin ennen minua oli jonossa 170, joten ihan heti en ole bloggailemassa kirjasta.
VastaaPoistaMai, ihanasti sanottu " aivan kuin sukulaisiin menis kylään". Samanlainen fiilis minullekin näiden myötä tulee! Suoraan sanottuna en nyt muista yhtään edellistä Camillaa, mutta voisin veikata, että tämä on tarinaltaan parempi. Raaempi nyt ainakin. Nuo varausjonot raivostuttavat itseänikin, mutta hyvää kannattaa odottaa :)
PoistaJoitakin vuosia sitten minä aloitin lukemisen uudelleen, pienen olosuhteiden saneleman lukutauon jälkeen, juurikin Läckbergin jännäreillä, joita minulle suositeltiin. Niissä kyllä oli jännittäviä ja yllättäviä juonenkäänteitä, eikä tarina mennyt silti liian "dekkarimaiseksi". Olisipas mukava joskus jatkaa keskenjäänyttä sarjaa, sillä kiinnyin kovasti Ericaan :)
VastaaPoistaKiva kuulla Heidi, että pidät Ericasta :) Minulla on jonkinlainen viharakkaussuhde häneen :) Kannattaa palata sarjan pariin, hyviähän nämä ovat, jännittäviä ja nopealukuisia. Olen itsekin joutunut välillä lukutaukoihin elämäntilanteiden takia, mutta tauon jälkeen se vasta maistuukin :)
PoistaAnnika, nyt muistan miksi en ottanut tätä kirjaa lukuun. Syy on Erican! Siis hän nostaa mun verenpainetta sikana, koska sekaantuu kaikkeen ja etenkin sellaiseen, mikä ei hänelle kuulu. Tarinaan tulee myös hänen mukanaan epäuskottavuutta, sillä todellisuudessahan tuollainen käytös ei olisi edes mahdollista.
VastaaPoistaJollain tasolla pidän Läckbergiä kyllä taitavana tarinan punojana. Monet hänen dekkareistaan, etenkin ne hostirialliset, kahden aikatason, ovat olleet hyvinkin kiehtovia just siihen pisteeseen asti, kunnes Erica astuu kuvioihin;)
<3
Leena, muistan, ettet suuresti Ericaa fanita :) Minua raivostuttaa myös Patrik, joka aina päättää olla jämäkkä ja laittaa vaimonsa ruotuun, mutta kun E vähän flirttailee, niin mies on mennyttä. Munaa Patrikille! (hih, siis ei kirjaimellisesti mutta)
PoistaTotta, juonien keksimisessa Camilla on haka, ja onnistuu aina löytämään vähän Slaughter tyyliin provosoivia aiheita.
<3
Minä tykkään kovasti Läckbergin kirjoista, tätä en ole vielä lukenut :)
VastaaPoistaLuin juuri vihdoinkin Rowlingsin salanimellä kirjoittaman esikoisteoksen "käen kutsu" ja olin aivan kertakaikkisen myyty! Aivan uskomattoman hienosti koottu tarina ja henkilöhahmot. Siitä kun tuli takakansi vastaan, niin aloitinkin jo heti silkkiäistoukan ;)
Marika, mulla on mennyt Rowlings täysin ohi, mutta nyt alkoi kiinnostaa :) Kun tämän hetkinen lukusuma rauhoittuu, luen varmasti. Kiitos vinkistä!
PoistaOlen miettinyt samaa, miksi luen aina uuden Läckbergin, miksi olen kiinni skandinaavisissa naisissa ja etenkin ruotsalaisissa. Puolisoni nappasi minulta uusimman Ohlssonin ja olen tivannut, tapahtuuko se Ruotsissa, että tapahtuuhan se.... Jopa tanskalaiset ovat liian yhteiskunnallisia, en halua kamalaa väkivaltaa. Pidän myös mytologiasta, Anna Janssonista, kasveista, Gotlannista, pidän Marianne Cedervallista jne. Perhe, tuttu yhteiskunta ja murha riittävät minulle. Mieluummin älykästä tekstiä kuin väkivaltaa, ihmiskauppaa, huumeita jne.
VastaaPoistaUlla, samoilla linjoilla olemme. Psykologinen jännitys voittaa verellä mässäilyn, jota Läckbergin teoskaan ei sisällään pitänyt. Minulla on myös Ohlssonin uusin luettu, ja se odottaa postausvuoroaan :)
PoistaMinustakin Erica on ihan hullun ärsyttävä, mutta silti jokin näissä kirjoissa vetää puoleensa kerrasta toiseen. Olin aika ilahtunut, kun huomasin kustantajan katalogista sarjan uuden osan ilmestyvän nyt keväällä - siitäkin huolimatta, että Enkelintekijän jälkeen olin melkein vannonut itselleni että enpä taida jaksaa lukea tätä sarjaa enää enempää. Luultavasti luen tämän uudenkin kuitenkin jossain kohtaa. :D
VastaaPoistaSara, on tämä luettava, voittaa ainakin minusta mennen tullen Enkelintekijän :) Läckbergin romaaneissa on omanlaista imua, eihän näitä voi missata inhokkihenkilöistä huolimatta!
Poista