Inger Frimansson; Tyttö ja kissa

En yxa åt Alice 2014, suom. Taina Rönkkö ja Like 2015, 458s.

Isä, äiti, Evelina. Niin oli ollut aina. Niin kauan kuin hän muisti.
Ihania hetkiä, idyllistä elämää.

... Mutta nyt särjetään idylli, särjetään se niin, että repeää kiiltokuva suloisesta pikku perheestä. Särjetään näennäinen, rahan tuoma turva. Turva ylipäätään. Ja psykologinen piinaaminen, kirjan henkilöiden sekä lukijan kuljettaminen hulluuden partaalle saakka, on ruotsalaisen trilleristin, Inger Frimanssonin erikoisalaa. Kaikki häneltä olen lukenut. Ja tulen lukemaan.

Karin Fossumin ohella Frimansson on yksi parhaita naiskirjailijoita, joiden tekstissä on arkista hyytävyyttä. Ihmismielen pimennoista kun löytyy yhtä sun toista rojua. Peikkoja. Hirviöitä. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mikäli mielii itseään pelotella. Jo oman puseron sisään kurkistaminen voi olla karmea kokemus.

Näin käy teoksen päähenkilöille, joita onkin varsin kirjava kaarti. Jokainen saa oman puheenvuoronsa, jokaiseen tutustutaan rauhallisesti, jopa liiankin hitaasti. On Evelina Malm, pankinjohtaja Johannes Malmin ainoa tytär. Evelina esimurrosiän kynnyksellä, pulleana, epämuodikkaana, parhaina ystävinään syöpäsairas Alice sekä valtava kissa. Niin kissa. Kissa joka katoaa.

On Evelinan isä ja äiti, jo mainittu Alice, jonka kanssa Evelinalla on omituisen alisteinen suhde, sekä itse päähenkilö... Mies, jota voisi luonnehtia vähintäänkin epämiellyttäväksi nahjukseksi. Vaaralliseksi sellaiseksi.

Hän kuulee kuumeen läpi parkuvaa itkua, joka vuoroin kovenee ja vaimenee. Pimeää ja valoisaa, mutta yhtä kaikki parkuvaa. Suru on rumaa. Tytön silmäluomet ovat turvonneet, hän oli niin iso ja vanha jo nuorena. Ja Angela, enkeli. Hän näkee heidän halaavan toisiaan, näkee heidän hiuksensa, kyntensä, epätoivonsa ja sekasortoisuutensa.

Luin itselleni epätyypilliseen tapaan Tyttöä ja kissaa lähemmät kaksi viikkoa. Yleensä siinä ajassa on mennyt kirja jos toinenkin. Jotenkin tämä Frimanssonin odotettu uutuus tuntui junnaavan tuskallisesti paikoillaan. Suurimmaksi ongelmaksi koin henkilöhahmojen ärsyttävyyden. Kenenkään puolelle ei oikein voinut asettua. Itse jäin lukijana ulkopuoliseksi, sivustakatsojan rooliin. Vaikkei juoni tällä kertaa vakuuttanutkaan, onneksi Ingerin tarkkanäköistä tekstiä on aina nautinto lukea.



"Elämä on niin lyhyt", äiti saattoi sanoa ja lyödä kätensä yhteen niin, että kuului kuiva ja vaimea läimähdys. "Jos suinkin vain pystyy, niin saa myös nauttia. Nyt lähdetään Älvsjöhön syömään."