Marko Hautala; Käärinliinat

Tammi 2009, 279s.

Näyssä oli lopullisuutta, jota Mikael ei osannut selittää ja jota hän ei olisi halunnut nähdä. Silti hän tuijotti niin läheltä, että nenä melkein kosketti ikkunan kylmää lasia, näki hidastetun kamppailun oman heijastuksensa läpi, sen sisällä.


Lukujumi, ah tuo jokaisen kirjafriikin painajainen, on piinannut minua tällä kertaa huolestuttavan pitkään. Niinpä päätin ottaa varman päälle, astua toisenlaiseen painajaiseen kirjailijan, joka taatusti saa lukijan sydämen syttymään, jalanjäljissä. Päädyin mielisairaalaan. En onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Käärinliinat edustaa suosikkikirjailijani uran alkutaivalta. Se on tarina psykiatrisessa sairaalassa työskentelevästä hoitajasta, Mikaelista. Tarina sairaalasta, sen arjesta, sen potilaista. Erityisesti Olavi Finnestä, jonka omahoitajaksi Mikael päätyy. Omituinen Olavi makaa suurimman osan päivistä alastomana vuoteellaan palsamointia odotellen. Nähden asioita, tietäen asioita, joita ihmisen ei kuuluisi tietää.


"Se on niiden kohtalo", Finne sanoi, "kun näkevät sellaista mitä ei pitäisi."
Miehen äänessä saattoi kuulla uuden sävyn. Sitä oli vaikea tulkita, yhdistää mihinkään tunnetilaan, mutta se oli uusi. Väsyneempi, ei hallinnassa.
"Pienten poikien, vai?"
"Kissojen. Se johtuu niiden silmistä. Nekin nähdään, jos itse katsovat. Niin se on aina ollut, En minä sille mitään voi."
"Mitä ne näkee?"


Suomen juhliessa MM-kultaa, murhasi Olavi pienen pojan, kissan, omien sanojensa mukaan. Siitä lähtien tuo rauhallisuudessaan kammottava mies on lusinut mielisairaalassa. Mikaelin ja Olavin kohtaamisessa ei ole sen kummempaa; skitsofreniaa sairastava vanhus ja omia tragedioitaan kantava hoitaja. Mutta sitten tapahtuu asioita, jotka saavat Mikaelin epätasapainoon. Mitä jos Olavin puheissa onkin perää? Millaisia salaisuuksia kätkee tuo harmittoman oloinen vanha mies?


Marko Hautalan teos ei ole pelkästään kauhuromaani. Itse asiassa kauhulla on tässä kirjassa, minun mielestäni, aika vähän sijaa. Romaani edustaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Sen makaaberi huumori viehättää, mielisairaalan arjen kuvaukset kietovat tiukkaan otteeseensa. Kirja herätti itse asiassa niin paljon ajatuksia, että minun tekisi mieli lukea se uudelleen. Vaikka tämä on "vanhempaa" matskua, suosittelen! Huikean hyvä romaani!


Jos nyt alatte pelätä, saatte pelätä lopun ikänne.


***


Kirjan on lukenut ainakin Susa, jonka postauksesta löytyy lisää linkkejä.