Hanna Morre; Tuonen tahto

Osuuskumma 2016, 131s.

Ota kädestä kiinni, mennään yhdessä.


Kauhulla jatketaan, varsinaisella jokaisen vanhemman, jokaisen äidin painajaisella. Vaikkei bloggauspiireistä tutun kirjailijan, Hanna Morren romaani kietoisikaan hämähäkkimäisiä yliluonnollisuuksia mukaan tarinaan, on se jo itsessään hirmuinen.

Tytti lekottelee kesälomapäivistä nauttien espoolaisen rivitaloasunnon pihalla. Arki voimakastahtoisen miehen Timon, ja perheen ainoan lapsen, Aino ainokaisen kanssa on rauhallisen puuduttavaa. Ihan kivaa mutta toisaalta. Toisaalta onko elämä toisaalla... Näitähän me äidit joskus mietimme. Kun Aino kysyy äidin mielipidettä lähteä ystävänsä kanssa käymään Mäkkärissä, lupa irtoaa kuin huomaamatta. Turhaan Timo vauhkoaa kohta tokaluokkalaisen tytön menemisistä.

Mutta sitten tapahtuu pahin. Aino jää auton alle, Aino kuolee.


Etsin, huudan ja huhuilen. Missä näkemäni tumma hahmo on? Se varmasti johdattaa minut perille. Eihän se voinut harhauttaa minua viimeksi. En välitä, vaikka joku kuulisi huutoni. Sillä ei ole merkitystä. Tahdon Ainon. AINON! En välitä ihon alle tunkevasta tihkusateesta, en tuulesta, en pimeydestä. Olen äiti, joka haluaa lapsensa takaisin.


Tytin ja Timon järkytyksen sekainen ahdistus on kuvattu niin koskettavasti, että näiden kahden nahkoihin sujahtaa kuin itsestään. Parin keskinäiset kränät, eräänlainen kauhuntasapaino, joka parisuhteissa usein vallitsee, keikahtaa Tytin kannettavaksi, kun Timolle valkenee, että juuri hän antoi Ainolle luvan reissulle. Vaikka oli nimenomaan sovittu toisin! Tytti tappoi oman lapsensa!

Mutta kun tuska kasvaa suuremmaksi kantajaansa (lipsahti Apulanta-lainaus, sori!), alkaa Tytin mielentasapaino järkkyä. Voisiko naapurin Ulpun puheissa olla perää? Voisivatko vanhat myyttiset tarinat pitää paikkaansa? Kun oikein uskoo. Kun ei jäljelle jää enää mitään muuta. 

Olisiko mahdollista saada Aino takaisin?

Tuonen tahto on kerralla ahmaistavaa kamaa, mahtavuutta! Minulle kirjan miljöö on tuttua tutumpi, juuri noilla "huudeilla" asustelin Espoon aikoinani, ja se toi tietysti oman mausteensa lukuelämykseen. Hanna Morren teos on oikea piristysruiske suomalaiseen kauhugenreen. Ja mitkä kannet Magdalena Hailta!

Hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Turun moottoritien humina kantautuu yleensä tänne saakka, vaan nyt, sitäkään ei kuulu. Linnutkin ovat vaiti. Aurinko sirottelee varovasti ensimmäisiä säteitään ilmoille, mutta yön hämäryys on vielä voitolla. Ymmärrän, miksi yön viimeisiä tunteja sanotaan sudenhetkiksi. Jotain petollista tässä vuorokaudenajassa on.


***

Lisää bloggauksia kirjasta löytyypi täältä.