perjantaina, marraskuuta 10, 2017

Carlos Ruiz Zafón; Henkien labyrintti



El laberinto de los espíritus 2016, suom. Antero Tiittula ja Otava 2017, 956s.


Barcelona, kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi...



Terveisiä Barcelonasta! Kuluneen viikon olen seikkaillut sen utuisen mystisillä kaduilla, jahdannut maskia kantavia aaveita, punannut huuleni karmiinilla mutta piilotellut mukanani pistoolia. Olen ollut Alicia Gris. Olen ollut Daniel Sempere. Olen ollut Fermín. Olen lukenut Unohdettujen kirjojen hautausmaan viimeisen osan kyynelten sekaisella sielunpalolla, liki tuhat sivua liian lujaa silmien ohi soljuen. En olisi halunnut hyvästellä ystäviäni. En olisi halunnut paeta labyrintistä.


Kyse ei ole itse tarinasta, kuten sarjan The Kirjailijoiden Kirjailija Julián Carax sanoo, kyse on siitä, kuinka se kerrotaan. Carax lieneekin Barcelonassa syntyneen kirjailijan Carlos Ruiz Zafónin alter ego. Hän kirjoittaa vedoten sisimmässämme piileskelevään lapseen, siihen, joka haluaa nähdä arjen kyllästämän pinnan alla värisevän satumaailman.

Henkien labyrintti on niin henkeäsalpaavan voimallinen lukuelämys, etten oikein osaa kokemaani sanoiksi pukea. Se on itseironisen melodramaattinen ja samalla röyhkeän nerokas. Zafónin rytmi vie vaivatta, sanalliselle ilotulitukselle on vain antauduttava.


Sinä vuonna kun Alicia Gris tuli Madridiin, hänen mentorinsa ja nukkemestarinsa Leandro Montalvo opetti hänelle, että jos haluaa säilyttää järkensä, on huolehdittava siitä, että maailmassa on paikka, johon voi ja haluaa kadota. Tuo paikka, viimeinen pakosija, on pieni sielun lisäke, ja silloin kun maailma kariutuu absurdiin komediaansa, voi aina paeta sinne ja hukata avaimen.



Semperen perheen kirjakauppa sijaitsee jälleen labyrintin ytimessä, mutta tie sinne on petollisen mutkainen. Muistamme Daniel Semperen pienenä, äitinsä menettäneenä poikana Tuulen varjo -romaanista, mutta nyt hän on itse tullut isäksi. Perhettä lähestyy sodassa pahoin loukaantunut yön kuningatar, Alicia Gris. Jatkuvat kivut eivät estä kissamaista kaunotarta toimimasta 50-luvun lopun Barcelonassa, kaupungissa jonka kaduilla vaeltelee levottomia henkiä. Hänen tehtävänsä on selvittää mihin katosi Valls, tuo vihattu ministeri joka ei ikinä ole epäillyt vuodattaa viatonta verta

Henkien labyrintti on voimakkaiden naisten tarina. Taustalle jääväksi päähenkilöksi nousee Danielin murhattu äiti Isabella. On aika kuulla totuus tuosta mystisen kauniista naisesta, paljastaa viimein hänen hirmuinen salaisuutensa... Unohtamatta tietenkään romaanikirjailijoita, noita sieluraasuja, joita edes helvetti ei ota vastaan.



... sekä toiveella, jota jokainen tarinoiden tekijä kantaa sisimmässään: että lukija olisi avannut sydämensä jollekulle hänen paperiluomuksistaan ja antanut jotakin itsestään tehdäkseen siitä kuolemattoman, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. (Carax)



Voi kyllä, jo kirjasarja itsessään on kuolematon. Esiripun laskeuduttua joudun hurjan tunnemyrskyn valtaan. Tunne riipii kaihon sekaista riemua; voin palata Sempereiden pariin aina uudelleen! Astua labyrinttiin mistä osasta tahansa, vain nauttiakseni suuresta rakkaudestani; kirjallisuudesta.


***


Näin ovat tehneet ainakin Mummo matkalla, Kirja vieköön, Kirjaluotsi,



8 kommenttia:

  1. Ooh, olet aivan lumoissa :) Sinä punahuuli Alicia! Hieno päätös hienolle tarinalle. Toivottavasti Zafonin kynä jo sauhuaa että saamme lukea taas jotain maagista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin samaa mieltä, riitta k :) Ja kiitos sanoistasi!

      Poista
  2. Oiva postaus tästä kuolemattomasta!
    Tunnemyrskystä: harvoin on minulle käynyt kuten tässä: kirjan henkilöt vaivihkaa alkoivat omissa mielikuvissani elää omaa elämäänsä ja tulla tutuiksi ikäänkuin henkilökohtaisella tasolla. Komea päätös Tuulen varjon aloittamalle sarjalle, tarinoita tarinoiden sisällä.
    Antero Tiittulalta taitava käännös:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olin itsekin hämmentynyt tästä havainnosta; kun lukee paljon, tarinat ja henkilöt hiipuvat helposti ikään kuin massaksi. Henkien labyrintissa kaikki oli toisin. Kirja eli siinä rinnalla silloinkin, kun ei pystynyt lukemaan. Ah, maagista :) Ja hyvä havainto, myös kääntäjä on tehnyt timanttista työtä!

      Poista
  3. Ihana postaus Annika <3
    Tuskin maltan odottaa, että olen sarjan uusimman kirjan lopussa, sillä olen lukenut vasta yhden kirjan, jonka jälkeen hankin kaikki muutkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, sulla on edessä mahtava seikkailu :) <3 Kaikki nämä teokset ovat helmiä ja yhdessä täydentävät toisiaan!

      Poista
  4. Oi sinä ehdit jo lukeä tämän! Minulla ihanuus on juuri aloitettu<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen melkein kateellinen sulle :) Nauti! <3

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥