 |
| I know a secret 2017, suom. Ilkka Rekiaro ja Otava 2017, 320s. |
"Minusta tuntuu, että me kahlaamme nyt jossain syvässä, synkässä psykologisessa paskassa. Haluamme kuulla teidän näkemyksistänne siitä, millaisen sekopään kanssa olemme tekemisissä."
Paras lääkitys tätä marraskuista mustuutta vastaan on ahmia jännäreitä. Joskin dekkarilla ja dekkarilla on eroa. Luettuani muutaman ihan hyvän, osui vanha kunnon Tess Gerritsen suoraan suoneen. Mistä hän näitä keksii? Kieltämättä pari viimeisintä Gerritseniä ei aivan yhtä hekumallisia olleet, mutta Tappava salaisuus (hiukan kököstä nimestään huolimatta) nostaa tason jälleen sinne minne se kuuluukin.
Jane (kasvanut kahden veljen kanssa ja oppinut, että nopea potku johti yleensä vikkelämmin tuloksiin kuin kohtelias pyyntö) Rizzol sekä Maura (Vainajien kuningatar) Isles tutkivat jälleen nuoren naisen murhaa. Ruumis puristaa kädessään omia irti kaiverrettuja silmiä. Löytyykö ratkaisu tällä kertaa naisen ohjaamasta kauhuelokuvasta vai onko katsottava kauemmaksi, pengottava kalman hajuisia salaisuuksia sillä ruumita tulee lisää, sehän on selvä?
Maura kääntyi ja tähysti katua, katsoi vuorotellen kaikkia ovensuita, kaikkia ikkunoita. Tarkkailiko joku häntä tuon talon toisesta kerroksesta? Oliko tuolla kujalla liikettä? Hän kuvitteli pahaenteisiä varjojakuvia kaikkialle, minne käänsi katseensa. Jane oli varoittanut häntä. Siinä piili Amalthean valta: tämä oli raottanut verhoa ja paljastanut näkyviin painajaismaiseman, jossa kaikki oli maalattu varjoilla.
Gerritsenin kirjoista on hiukan hankala kertoa paljastamatta liikaa. Parasta olisi napata teos "lippa silmillä ja liukuun" -periaatteella. Hurjan rikostarinan ohella kirjailija hämmentää mukavasti myös päähenkilöiden elämiä. Erityisesti kuolinsyyntutkija Mauraa ravistellaan: hänen on vielä kerran tavattava sarjamurhaaja äitinsä ja mikä riipivinstä, Daniel...
Tappava salaisuus edustaa upealla tavalla genrensä aatelia.
"Pahikset eivät katso kauhuleffoja."
Totta että dekkarit tehoavat marraskuuhun ankeuteen ja yleensä muutenkin ankeisiin fiiliksiin! Jos esim. olen tosi stressaantunut, luen mielellään dekkareita, että saan ajatukset pois omasta elämästäni.
VastaaPoistaTästä postauksestasi tulikin sellainen olo, että ehtisipä lukea pitkästä aikaa muutaman dekkarinkin!! Niitä olisi kyllä tuolla kirjakasojeni uumenissa odottamassa, mutta niin on kyllä paljon muutakin... :)
Dekkarit on vähän semmoista "aivot narikkaan" lukemista yhtään genren tasoa halveksimatta :) Ajatuksia ja oivalluksia voi löytää aivan yhtä hyvin näistä kuin perinteisestä kaunokirjallisuudesta mutta voisiko sanoa, vähemmällä vaivalla ;) Miehän luen pääasiassa jännäreitä ja otan sitten väliin jotakin aivan toisenlaista tyyliä.
PoistaKirjakasat <3 <3 <3
Voisin kirjoittaa vaikka kirjan dekkarien puolesta! Niistä on moneen lähtöön ja parhaat, kuten vaikka Lemaitren Silmukka ovat jännitysromaaneja. Miten sitä voisikaan elää ilman Karin Slaughterin trillereitä ja nyt menossa kuuma sarja Alvtegeniä. Seuraaksi taidan ehkä ostaa Ohlssonin uusimman itselleni joululahjaksi:) Ja Nesser sitten, kukapa tätä unohtaisi:
PoistaPPS. Suvella 2016 selvisin kasassa vaikean sairauden kohtaamana vain Håkan Nesserin trillerien avulla. Dekkareista siis on jopa sillaksi yli synkän virran.
♥♥
Kyllä vain, voisimme tehdä yhdessä tutkimuksen dekkareiden parantavasta vaikutuksesta! Todistusaineistoa löytyy! Minä luen nyt Frenchejä uusintana ja ennakkokappaleita ja kaikkea mahdollista. Olet mielessäni!
Poista♥♥