Haruki Murakami; Kafka rannalla

Umbine no Kafuka 2002, suomennos englanninkielisestä käännöksestä Kafka on Shore 2005, suom. Juhani Lindholm ja Gummerus 2009, 639s. (kirjastosta)


Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten.

Ensin oli Norwegian wood, joka hienovaraisesti minut Haruki Murakamiin tutustutti. Sitten tuli 1Q84 osat 1 ja 2, joka puhalteli jo suurempia liekkejä kirjarakkauden roihuun. Ja nyt viimeisenä henkäyksenä, ehkä kaikkein voimakkaimpana Kafka rannalla. Kirja, jonka me "Murakami-tytöt", Piia, Annami ja Krista luimme kimpassa. Vaihdoimme tuntoja tiettyjen sivumäärien jälkeen ja postaamme romaanin sovittuna ajankohtana, nyt.

Kimppaluku toimi loistavasti (kiitos tytöt :)), varsinkin kun kysessä Kafkan tapainen, hurjasti ajatuksiaherättelevä romaani. Kiehtovalla tavalla ilmava, kerronnaltaan helppo, mutta aiheeltaan monitulkintainen. Myytit, tabut ja indentiteetti, kuten kansilieve lupaa, nousevat tarkasteltaviksi tarinan muodossa.

Ja voi millaisen tarinan! Kirja alkaa siitä kun Kafka karkaa kotoana. Mitäpä Kafkalla, viisitoistavuotiaalla pojalla, jonka oikea nimi ei ole Kafka, kotona olisikaan. Vain hiljaista kuolemaa. Isä, romaanin puistattavin henkilö on poissaoleva varjo, äiti ja sisar puolestaan lähtivät, jättivät Kafkan hänen ollessaan lapsi. Tästä hylkäämisestä Kafka ei ikinä toipunut. Sen perusteella hän muodosti identiteettinsä, päätti olla maailman kovin 15-vuotias. 

Kafkan persoona on ristiriitaisen kiehtova. Toisaalta hän rakastaa lukemista ja kirjastoja. Päätyypä vielä tarinan edetessä asumaan erääseen sellaiseen. Toisaalta Kafka on salskea nuorukainen, pitää itsestään huolta kovalla treenillä, jota ei unohda edes karkumatkalla. Salaperäinen, itseensä eksynyt Kafka.

Toisaalla "henkisesti lahjaton" Nakata, tarinan ehdoton sydän jakaa omituisella tavalla Kafkan kohtalon. Nakata ei osaa lukea tai kirjoittaa, ja luonnehtiikin itseään kolmannessa persoonassa puhuen; "Nakata on hyvin tyhmä". Mutta miehelläpä on varsin yllättäviä taitoja, hän näet osaa puhua kissoille. Taitoaan hyödyntäen Nakata etsii kadoksissa olevia kotikissoja. Työstään hän saa lisätienestiä vaatimattoman aburahan lisäksi.

Kyllä ihminen voi elää, vaikka ei matkustaisi junalla.

Romaani on paikoin suorastaan hulvattoman hauska Nakatan ladellessa näitä elämänviisauksiaan.

Ja

"Se ei siis ollut unta", hän sanoi.
"Anteeksi kuinka?" Nakata kysyi.
"Kivi", Hoshino sanoi. "Siinä se on. Se ei ollut unta."
"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai lauseen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Kafka rannalla -teosta on miltei mahdotonta niputtaa minkäänlaiseen pakettiin. Kirja on niin paljon kaikkea. Kaikkea. Rakkautta, hyvin erikoista sellaista, unia, aaveita, arjen maagisuutta. Se vie lukijansa itse elämän keskukseen. Omaan sydämeensä. Se tempaa mukaansa, näyttää taivaat, joilta toisinaan sataa kalaa, puhaltaa meren rannalle, sille ikuiselle, joka myös eräästä maalauksesta löytyy... Ja on kuitenkin tyylilleen uskollisella tavalla niin uskottava. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläisen teokset meillä kotimaassa.

Jäljelle jää vain kirjastot, ja ne ovatkin loistopaikkoja – ei sisäänpääsymaksua, kukaan ei nosta äläkkää, kun nuori poika kävelee sisään. Ei muuta kuin istut alas ja luet mitä huvittaa. Minä poljin aina koulun jälkeen lähimpään kaupunginkirjastoon. Sieltä minut löysi lomienkin aikana.

Romaania on luettu ahkerasti ja laajalti. Esimerkiksi täällä löydätte linkkejä eteenpäin.