Jo Nesbø; Lumiukko

 

Snømannen 2007, Johnny Kniga Kustannus 2008, 441s

"Jo Nesbø on yksi aikamme tunnetuimpia norjalaisia maailmalla. Sillä, kuten Suomen dekkariseuran palkintoraati totesi kunniakirjaansa myöntäessään: "Mielikuvituksellisesti kirjoitetut ja taitavasti ryhmitetyt Harry Hole -teokset vangitsevat lukijan ja edustavat aikamme parasta rikoskirjallisuutta."

Näin kuvailee tätä karun komeaa kirjailijaa teoksen takakansi. Olen täysin samaa mieltä. Ehdottomasti Nesbø erottuu edukseen rikoskirjallisuuden sankasta massasta. Dekkaritaivaalle putkahtelee tuon tuostakin uusia, kirkkaita tähtiä, mutta Nesbø itse on pitkän linjan ammattilainen. Harry Hole -sarja on nyt edennyt jo yhdeksänteen osaan, kyseinen Lumiukko on napattu sarjan loppupuolelta ja on järjestyksessä seitsemäs. Minut tuntevat tietävät, etten ole uskollinen kronologiselle järjestykselle, vaan suvereenisti napsin kiinnostavat teokset mukaani vaikka keskeltä sarjaa. En nimittäin usko, että ehdin koskaan tätä(kään) sarjaa lukea kokonaan. Kiinnostukseni Harry Holeen heräsi uusimman romaanin, Aaveen myötä ja Lumiukon juoni tuntui yksinkertaisesti liian jännittävältä sivuutettavaksi. Vai miltä kuulostaa sarjamurhaaja, joka tappaa ensilumen aikaan? Toisia uhreista varoitetaan lumiukolla, toisille käy astetta huonommin...

Harry Hole on itsessään melkoinen persoona. Okei, monissa pohjoismaisissa dekkareissa päähenkilöllä on ongelmia niin alkoholin, kuin ihmissuhteiden kanssa, mutta kirjailija on saanut todella loihdittua Holeen tyyliä! Hän on itseironinen, pakkomielteisesti työhönsä suhtautuva poliisi, jolta ei jää yksikään juttu ratkaisematta. Psykologinen ulottuvuus tekee Holesta inhimillisen ja ihastuttavan jääräpään.

Sen sijaan hän tuijotti muiden ihmisten kasvoja erottaakseen niissä piilevän tuskan ja mahdolliset heikkoudet, painajaiset, motiivit ja syyt itsepetokseen kuunnellessaan heidän kyllästyttäviä valheitaan ja yrittäessään löytää järjen hivenen siitä mitä teki työkseen: vangitsi ihmisiä, jotka olivat jo aikoja sitten jääneet vangiksi itsensä sisään.

Tällä kertaa Hole saa parikseen Katrine Brattin, joka suhtautuu työnalla olevaan tutkintaan omituisella kiihkolla. Brattin käytös on paikoin sen verran omalaatuista, että Harry miettii onko hän täysin "stabiili". Mutta toisaalta, onhan juttukin melkoinen. Naisia katoaa aviomiesten ja lasten kauhuksi. Kuten lukijalle ennen poliiseja selviää, näin on tapahtunut myös vuosia aiemmin. Samalla kaavalla. Ensilumen aikaan talon pihaan ilmestyy lumiukko. Juoni on melko poukkoileva ja kirjailija harhauttaa minkä ehtii niin lukijaa, kuin poliisejakin. Tarinassa on kauhun elementtejä, on se sen verran pelottava! Mikään kevyt dekkari ei tämä ei ole, vaikka Holen ja kumppaneiden puurtaminen välillä nostattaa hymyn huulille.

"Käyt läpi aivan kaiken", Harry sanoi. "Kuolinajat, kuun vaihteet, mitä telkkarista tuli kuolinhetkelllä, uhrien hiustenvärin, olivatko jotkut heistä lainanneet saman kirjan kirjastosta tai osallistuneet samaan seminaariin. Laske myös puhelinnumeroiden keskiarvo. Meidän on keksittävä millä perusteella murhaaja valitsee uhrinsa."
"Hetkinen", Skarre sanoi. "Olemmeko me varmoja siitä, että katoamiset liittyvät toisiinsa? Eikö meidän pitäisi suhtautua avoimesti kaikkiin mahdollisuuksiin?"
"Suhtaudu ihan niin avoimesti kuin haluat", Harry sanoi, nousi tuolista ja tarkisti että autonavaimet olivat taskussa. "Kunhan teet mitä pomo käskee. Viimeinen sammuttaa valot."

Myönnän, että teoksen kannet eivät ole tälläkään kertaa kovin lukijaystävälliset, ja naiset saattavat kiertää Nesbøn kaukaa testosteronipitoisuuksia peläten. Nou hätä, näiden parissa voi kietoutua villahuopaan, juoda kupillisen teetä ja heittäytyä jännityksen (ja Harryn ;) vietäväksi. Nollata rauhassa aivot ja jaksaa sitten taas paremmin varsin synkeää marraskuuta.

Mutta tunne ei suostunut väistymään. Joku tuijotti häntä. Jotkut. Ne muut. Samassa kuu valaisi puron vieressä olevaa aukeaa, ja hän näki jotain, mahdollisesti jonkun hahmon ääriviivat.