Stina Jackson; Hopeatie

Silvervägen 2018, suom. Jaana Nikula ja Otava 2019, 284s.

Hän tunsi Linan vierellään, vaikkei nähnyt tätä. He olivat ajaneet vuorelle moottorikelkalla talvella, kun revontulet olivat loimunneet pään yllä ja pakkanen oli pistellyt keuhkoja. Linan silmät olivat loistaneet yhtä kirkkaina kuin taivaskin.
- Näyttävät ihan enkelinsiiviltä.
- Niinkö sinusta?
- Etkö näe miten ne lentävät.



Mies istuu autossa ja ajaa pitkin Hopeatieksi nimettyä valtaväylää. Auto on harmaana tupakansavusta, niitä palaa yksi toisensa perään. Aurinko paistaa, mutta sen valo säkenöi liian kirkkaana kirveleviin silmiin. On Pohjois-Ruotsin kesä, on etsinnän aika. Sillä Lelle ei voi antaa periksi, ei vaikka hänen tyttärensä Linan katoamisesta on jo kolme vuotta. Isä etsii, kääntää jokaisen kiven ja kannon maanisella surulla, hulluutta lähentelevällä päättäväisyydellä.

Juuri Lelle näki Lina viimeisen kerran viedessään hänet bussipysäkille. Lina ei vain ikinä noussut kyytiin...


- Miten jouduit kaikista maailman paikoista juuri tänne, Glimmersträskiin?
- Äiti halusi muuttaa tänne.
- Mitä varten?
- Se tapasi yhden miehen netissä. Sillä on talo täällä. Ja äiti on aina haaveillut sellaisesta... yksinkertaisesta elämästä keskellä metsää.



Mejan lapsuudesta asti rikkiraadellussa elämässä tapatuu käänne, jos mahdollista, vielä huonompaan suuntaan. Oman hulluutensa riivaamana hänen äitinsä muuttaa tytär mukanaan tuntemattoman miehen luokse keskelle ei-mitään. Surullinen ja aina yksinäinen Meja! Siinä missä äiti huitelee puolialastomana viinilasi kädessään maalaillen taulujaan, tutustuu teini-ikäinen tytär elämänsä rakkauteen. Mutta jokaisella perheellä on omat salaisuutensa. Kaikkein täydellisimmiltä näyttävissäkin.


Kirjailija Stina Jackson on kirjoittanut teoksen jonka haistaa, maistaa, tuntee. Unettoman ja helvetillisestä ahdistuksesta kärsivän Lellen asemaan on helppo luiskahtaa. Samoin kärsimyksiin tottuneen Mejan. Vaikka katoamisesta on kirjoitettu ties kuinka monia romaaneja, Hopeatie kuuluu selkeästi parhaimmistoon. Siinä on lumoavaa aitoutta, piinaavaa uhantuntua, joka hellittää vasta viimeisellä sivulla.

Suuret suositukseni.



Hiljaisuus oli pahempaa kuin pimeys. Hän ei kuullut tuulta, ei sadetta, ei lintuja. Ei askelia eikä ääniä. Melkein kuin ulkopuolella ei enää maailmaa olisikaan. Hän painoi korvansa seinää vasten ja kuulosteli, muttei kuullut muuta kuin omat sydämenlyöntinsä. Käsivarsien haavat hymyilivät hänelle pimeässä.