Etukäteen vannon en mene naimisiin. Kirjojen lopussa monta kertaa luvataan mennä, kerrotaan niin kuin siinä kävisi hyvin, ei jatketa ilkeään olemiseen tai juopotteluun tai kun lapsia kiusataan. Vaikka tiedetään mitä tulee, tahallaan kirjoitetaan niin, on hauskempi lukea. Joskus on toisenlaisia kertomuksia aikuisille ja niistä saa tietää enemmän.
Marja Leena Virtasen teos sai runsaasti blogisauhuja viime vuonna. Kansi on siis minullekin tuttu. Olen katsellut sitä sillä silmällä useita kertoja kirjastossa mutta jättänyt kuitenkin romaanin hyllyyn. Nyt koen olevani mahdottoman edessä, kuten moni bloggaaja kanssani, luettuaan suositun teoksen jälkijunassa. Kirjasta on blogattu jo niin paljon. On kerrottu suvusta toiseen siirtyvästä häpeästä, kierteestä joka jatkuu, "synnistä joka kostetaan aina neljänteen polveen saakka". Koska luin juuri ikään kuin ruotsalaisen version samasta tarinasta (okei, ei samasta, mutta samankaltaisista teemoista), nimeltään Kuparienkeli, enkä voi olla vertaamatta näitä kahta.
Molemmat kertovat vahvoista naisista. Kuparienkelin naiset tosin eivät olleet sukua keskenään, kun taas Kirjeitä kiven alle kertoo Marista, hänen tyttärestään Siviästä ja Siviän kahdesta tyttärestä Riikasta ja Marketasta. Tai oikeastaan kolmesta. Nuorin, Marketta kuolee ollessaan vain puolivuotias. Siviän piiloon vaiettu tuska. Syntyy vielä tytär, joka saa saman nimen. Ensimmäinen Marketta kutsuu häntä Toiseksi. Mullan alla pikkuinen jatkaa olemassa oloaan sisarensa vaiheita seuraten. Toinen vaistoaa pikkusisaren läsnäolon, ja ryhtyy kirjoittamaan hänelle kirjeitä. Kirjeitä kiven alle.
Mikä sitten on perheen naisten vaiettu salaisuus. Himo? Himo. Kirjan lukeneet tietävät mistä kirjoitan ja heille jotka eivät ole lukeneet, kehoitus ottaa asiasta selvää. Tätä tarinaa ei kannata jättää väliin, koska se kertoo jotain olennaista naiseudesta itsestään. Häpeä. Asiat joista ei puhuta. Äitiys. Kuinka vaikea onkaan olla tyttärelleen äiti! Marin oma äiti, kutsumanimeltään Työ, onnistuu tässä parhaiten mutta Mar itse on hukassa Siviän kanssa. Siviä itse rakastaa ennen kaikkea miestään ja poikiaan, tyttäret ovat arvojärjestyksen häntäpäässä.
Jos Kaarlo olisi rumempi, arkisempi, viulun viemätön.
Jos olisi, minun olisi helpompi.
Kun hän silittää selkääni ja olen juuri vaipumassa nautintoon, väliimme hivuttautuu usein kaipaus muuhun. Vaistoan sen, ja mieleeni nousee neuvoton hätä. Minäkö kaipaan vai hän?
Siviän rakkaus Kaarloa kohtaan ei laimene vuosien saatossa. Hänen vahva riippuvuutensa tosin saa kokea kolauksen kun Siviä tajuaa, ettei toista voikaan kokonaan omistaa. Myös Mar kaipasi aikoinaan, mutta hänen miehensä oli kumman haluton. Riikka on naisista pehmeän äidillinen, kolhuitta parhaiten selvinnyt. Miten käy Toisen?
Virtanen kirjoitaa kiihkeän runollisesti. Hänen tekstinsä puhuttelee ja avaa oven menneisyyden Suomeen. Aiheet ovat kuitenkin niin tätä päivää. Alkuun minun oli vaikea "ymmärtää" dialogien murretta. Vähän sama juttu, kuin Kähkösen kirjojen kanssa, mutta niissä haastellaan itselleni tutumpaa savoa. Murre lakkasi teoksen edetessä häiritsemästä. Kirjalle oli pakko antautua. Ja nyt olo on haikea, kun joudun nämä naiset hyvästelemään.
Yöllä pitkä mies tuli uneen, otti reisien alta, nosti syliinsä. Pitkä mies suuteli Toisen huulia, sen kasvot olivat pehmeät. Toinen antoi käsiensä luikertaa pitkän miehen olkapäiden yli, laski päänsä kaulalle, halusi nukkua tätä unta.
Sain lukuvinkin Leena Lumilta ja hänen blogissaan onkin melko kattava lista jo teoksen lukeneista.
Himo, häpeä, äitiys. Totta, kirjassa on teemoja moneksi. Minulle Kirjeitä kiven alle on hieno ja ehjä romaani, josta ei kuitenkaan tullut "minun kirjaani". Tuo Axelssonin kirja voisi olla kiinnostava lukea. Pidin Huhtikuun noidasta.
VastaaPoistaKatja, mun oli siinä mielessä vaikea hypätä näiden naisten nahkoihin, ettei minulla ole tytärtä. Eikä sen puoliin sisartakaan... Voi, lue Kuparienkeli!
VastaaPoistaLuin minäkin kirja Kirjeitä kiven alle noin vuosi sitten, mutta en ole kirjoittanut siitä...
VastaaPoistaEn vaipunut ekstaasiin tämän kirjan edessä, ehkä siksi, että olen kokenut kovan ja karun nuoruuden. Entisaikoina sntauduttiin naisiin ja tyttöihin siten, että me olimme vain välttämättömiä pahoja. Meitä voitiin käyttää hyväksi monella eri tavalla, mutta ihmisarvoa naiselle ei annettu, ei edes tasa-arvoa.;/
Isäni oli 1883 syntynyt, joten siitä voitte päätellä jotakin...
Kirja voi olla hyvä, mutta kirjan sanoma oli minulle liian tuttua!
Oikein hyvää viikonloppua, Annika!<3333
Annika, hienosti tiivistetty kolmeen sanaan: Himo, häpeä, äitys.
VastaaPoistaLuen nyt Kuparienkeliä, mutta vaikka kirja on kiinnostava, siitä puuttuu kylmän viiman liukuva lento, sukupolvien kirous. Tämä kirja tuli minua enempi liki kuin mikään ja molemmat murteet ovat tuttuja. Meillä on Marja-Leenan kanssa samat polut, joten samaistuin sataa.
Aili ei tähän syttynyt, eikä minun äitini. Olin niiin pettynyt, kun äiti ei tajunnut, ei ymmärtänyt, mutta jotenkin uskon, että hän ei halunnut. Hän on ollut tässä kaikessa ja osa äitien ja tyttärien kirousta: Vasta neljäs sukupolvi, tyttäreni Meri, on tästä vapaa.
Kirja oli meille serkuksille hyvin antava ja ehkä myös terapeuttinen. Etenkin minulle, joka olen neljästä tyttärestä vanhimman lapsi kuin myös seuraavan, Karjalassa syntyneen sisaruksen tyttärelle.
Mamma oli Työ. Ihana ihminen, mutta jotain tapahtui hänen tyttärilleen matkalla kaksi kertaa Karjalasta pakoon, oma koti siellä vihollisen jaloissa, rakkaat rannat jätettyinä...
Hyvin pääsit sisälle, vaikka olet nuorempi, etkä karjalainen.
♥
Aili-mummo, joissain perheissä tuo tyttöjen väheksyminen elää edelleen... Itse olen esikoinen ja minulla on neljä pikkuveljeä. En voi sanoa joutuneeni kirjan tytärten tavoin syrjityksi mutta jotain tuttua tässä oli.
VastaaPoistaYmmärrän, että nämä ajat eläneenä katsot teosta eri silmin. Kiitos kun jaoit!
Aurinkoista viikonloppua sinulle ♥
Leena, itse asiassa Ullmannin kirjassa käsitellään myös väljästi sanottuna samaa asiaa. Kyllä suomenkielessä on oma tenhonsa, sen tästä huomasi. Ihanaa, että kuumia teoksia kirjoitetaan meilläkin.
VastaaPoistaArvasin muuten heti mikä Luukaksen käytöksen takana piili... Voi Mar parkaa! Mutta se mitä tapahtui myöhemmin hänelle, oli yllätys. Minulle Mar tuli ehkä läheisemmäksi kuin Siviä.
Ala sie valmistautua huomiseen!
♥
Minulta jäi tämä kirja viime vuonna alkutekijöihinsä. Nyt ehkä blogihehkutuksen kuumimman vaiheen mentyä ohi uskaltautuisin jälleen palaamaan kirjan äärelle. Kiitos siis innostavasta postauksestasi!
VastaaPoistaOli mielenkiintoista lukea Aili-mummon ja Leena Lumin kommentit heidän omien kokemusten kera höystettynä. Kiitos että jaoitte!
Tämä kirja teki minuun syvän vaikutuksen kielensä, tarinansa ja ennen kaikkea sukupolvikuvauksensa takia. Miten hienosti olitkaan kiteyttänyt naisten kompastuskiven.
VastaaPoistaMiten moni asia kulkeutuukaan sukupolvelta toiselle haluamattamme.
Ihanaa viikonloppua!
pihi nainen, kyllä kirjalle kannattaa mahdollisuus antaa! Ole hyvä♥ Minustakin on ihana, kun ihmiset kokemuksiaan jakavat.
VastaaPoistaMie olen täällä vielä tolkuissani, just kannettiin lainapinnasänky sisään... Eli tänä iltana se alkaa...
Valkoinen Kirahvi, yllätyin itsekin vaikutusta, jonka teos teki. Tämä on kolmas samankaltaisen aiheen omavaa kirja parin viikon sisään. Ja näistä paras!
VastaaPoistaKuin myös sinulle ♥
Minä pidin kirjasta tavattomasti ja suosittelin sitä 82 vuotiaalle naapurille. Näiden kommenttien jälkeen odotan kiinnostuneena mitä mieltä hän on siitä. 1919 syntynyt tätini puhutteli aina äitiään Työ. Ulkopuolisille hän kyllä puhui äidistä, mutta ei koskaan suoraan äidilleen puhuessaan.
VastaaPoistaVeera, on hienoa, että tällainen teos on olemassa. Kiitos kun jaoit. Toivottaan, että äitisi syttyy tarinalle!
VastaaPoistaMinä ihastuin tähän kovasti! Vieläkin muistan kirjasta paljon ja voisin ajatella lukevani tämän uudelleen :).
VastaaPoistaSanna, kiva kuulla! Ehkä muutaman vuoden kuluttua tämän tosiaan voisi uudelleen lukea.
VastaaPoista