Heather Morris; Auschwitzin tatuoija

The Tattooist of Auscwitz 2018, suom. Pekka Tuomisto ja Aula & co 2019, 286s.

Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen ulos vapaana miehenä. Jos helvetti on olemassa, näen näiden murhaajien palavan sen tulessa




Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä riistetään vapaus ja ihmisarvo? Kun tulee kohdelluksi vastenmielisenä eläimenä, jonka jokaisesta hengenvedosta toinen päättää. Nälkää, kauhua, loputonta työtä. Ja tämän kaiken keskellä, jopa kuolemanleirillä paistaa aurinko. Ruoho kasvaa, kukkiakin, kuin uhreja kunnioittaen.

Lalen elämä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä muuttuu hitusen siedettävämmäksi hänen saadessa uuden "ammatin". Enää ei tarvitse hikoilla työmaalla, nyt tikataan numeroita kuolemanpelossa hytisevien vankien käsivarteen. Vaikka nuori ja fiksu mies tunteekin tuskaa työskennellessä vihollisilleen, hänellä on suurempi missio. Auttaa mahdollisimman monia pienin eri tavoin.

Eräänä päivänä leirille saapuu junalastillinen naisia. Rakkaus. Gita.


Lale silittää hellästi Gitan kasvoja. Häntä ahdistaa suuresti, ettei hän voi suojella rakastamaansa tyttöä. Gita kumartuu uudestaan ja jatkaa etsintäänsä. Hän tarttuu kouralliseen ruohoa ja heittää sen hymyillen Lalen päälle. Lale virnistää takaisin. Leikillään hän kaataa Gitan ja tämä jää makaamaan selälleen.



Maailman historian hirveimmissä olosuhteissa lempi leiskahtaa, ja Lale tapaa tummasilmäistä kaunotarta aina kuin mahdollista. Nyt hänellä on vieläkin suurempi syy pysyä hengissä; Gitan suojeleminen ja tuleva avioliitto. Vaikka Gita ei jaksa aina uskoa, Lale pysyy horjumattomana. Miehen sinnikkyyttä ja toisaalta auttamisen halua ei voi kuin kunnioittaa. Vaikka olosuhteet ovat helvetilliset, keskitysleirilläkin tapaa aitoa inhimillisyyttä.

Uskomatonta.


Kirjailija Heather Morris sai haastatella Lale Sokolovia, ystävystyä tämän iäkkään herrasmiehen kanssa, ja kuulla "kertomisen arvoisen tarinan". Auschwitzin tatuoijassa on jotakin sadunomaista kauneutta, eikä sitä lukiessa voi millään uskoa kertomuksen olevan totta. Ja sitä se kuitenkin on. Kirjaa ei voi selittää, se täytyy kokea. Lalen ja Gitan rakkaustarina on ehkä maailman kaunein.



Lale kumartuu ja poimii hellästi lyhyen kukkasen. Hän keksii vielä, miten antaa sen Gitalle seuraavana päivänä. Huoneeseensa palattuaan Lale laskee arvokkaan kukan huolellisesti sänkynsä viereen ennen kuin vajoaa unettomaan uneen, mutta kun hän seuraavana aamuna herää, sen terälehdet ovat irronneet ja makaavat käpertyneinä mustan keskustan vieressä. Vain kuolema kestää tässä paikassa.