Susan Fletcher; Meriharakat

Oystercatchers 2007, Like 2008, 384s.

Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen. 

Meriharakat on teos, jota en välttämättä olisi löytänyt ilman Blogistaniaa. Vai sanoisinko paremminkin, että ilman kanssabloggaajia aiemmin lukemani Noidan rippi, hengästyttävän kaunis romaani, olisi päässyt lipumaan ohitse. Onneksi näin ei käynyt, vaan Noidan ripin myötä olin vakuuttunut siitä, että Susan Fletcherillä on kultahippuja sormenpäissään. Hänellä on kieli, kaikkine siroine yksityiskohtineen, hänellä on taito, joka tekee lukemisesta taidetta. Niinpä viimein päädyin myös Merihakoihin. Onneksi. Ellen olisi koskaan kirjailijaa löytänyt, olisin nyt niin paljon köyhempi. Lukijana. Ihmisenä.

En olisi tutustunut Moiraan. Elänyt Moirana. Sillä Meriharat kietoi minut suloiseen untuvaansa, ripotteli päälleni vaaleanpunaista glitterisadetta. Satutti kallion riekaleihin, löi vasten kasvoja hiekkaa ja suolaa, hyväili, mutta  omilla ehdoillaan.

Välillä kuulee sanottavan, että joitain kirjoja ei vain lueta – ne eletään. Fraasi kuvaa paremmin kuin hyvin Fletcherin teosta, joka on kuin jalokivi kirjallisuuden louhikoissa. Vaikka minä ja teoksen päähenkilö Moira olemme ulkonaisesti hyvin erilaisia, sisimmässämme olemme sisaruksia. Siinä missä Moira on pitkä ja langanlaiha, minä olen pikemminkin pieni ja pyöreä (tai kauniimmin sanottuna muodokas). Moira kukoistaa matematiikassa, aine, jota en ole ikinä ymmärtänyt, ja loistaa liikunnassa, tunti jota inhosin kouluaikoina. Moira on esikoinen, samoin kuin minä, hänellä on yksi sisar, minulla neljä veljeä. Mutta Moira on aina kokenut olevansa kummajainen. Erakko. Joutuuhan hän sisäoppilaitoksessa viettäminään vuosina julman kiusaamisen kohteeksi. Moira päätyy kasvattamaan ympärilleen muurin, niin korkean, että on jäädä itse itsensä vangiksi.

Meriharakat alkaa kuvalla, jossa Amy makaa koomassa. On maannut jo neljä vuotta. Toiveet kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen, elämäniloisen tytön heräämisestä alkaa olla haipuvaa unelmaa. Moira kokee syyllisyyttä - aivan kaikesta. Eniten hän suree sisaruussuhdetta, jolle ei koskaan antanut mahdollisuutta, silloin kun oli vielä aikaa. Ja nyt aika on ohitse. Amy makaa koomassa ja Moiraa kiduttaa suru. Hän alkaa kertomaan sisarelleen tarinaa. Tarinaa Moirasta, joka syntyi merenrantataloon pienenä keskosvauvana. Moira varttui ja päätyi stipendin turvin asumaan kauas vanhemmistaan, sisäoppilaitokseen. Erillisyydentunteita voimisti pikkusisaren syntymä, Moiran ollessa yksitoistavuotias. Väliin mahtui monta kuollutta keskosta, harmaata surua ja puhumattomuutta. Mutta sitten, viimein, syntyi Amy ja kaikki muuttui...

Moiran surumielinen mutta lämminhenkinen lapsuudenkuvaus päättyy oikeastaan siihen, kun kuvioihin astuu Ray. Jälleen kaikki muuttuu, mutta nyt hyvällä tavalla. Mutta onnistuuko ihmisiin pettynyt Moira luottamaan aviomiehensä? Voiko lämpö murtaa kylmyyden, selättääkö rakkaus pitkään jatkuneet ylenkatseet? Vaikka toteaahan Moiran täti Til Raystä "Moira, hän katsoo sinua kuin kuningatarta..."

Niin, nyt minäkin olen lukenut tämän suuresti suitsutetun teoksen. Monen epäonnistuneen kirjavalinnan jälkeen Meriharakat tarjosi lähes täydellisen lukuelämyksen. Sen kerronta kietoi taikapiiriinsä uskomattoman kauniilla äänellä, kuin seireenien huhuilulla. Meri, linnut. Äänet, tuoksut. Kaikki romaanin elementit saattoi kokea kuin itselleen tapahtuneena. Stackpolen talo, Amyn ja Moiran lapsuudenkoti vihreine ulko-ovineen, lokkeja katolla. Rantahietikon suolaiset pärskeet ja hulmuavat lakanat pyykkinaruilla. Kuin unta, jonka on joskus nähnyt.

Olen siis lumoutunut. Meriharakat on ihana, ihana kirja, jonka sanoma vetää nöyräksi. Rakastin Susan Fletcherin kerrontaa jo Noidan ripin jälkeen, ja tämä vain lisäsi tulta tunteisiin. Jään odotamaan kaipuun vimmalla pian julkaistavaa Tummanhopeista merta.

Niin tai näin. Minä sain opetuksen, ja uskoakseni sinä et ole oppinut sitä vielä, tai tuskin saat edes tilaisuutta, mutta se kuuluu näin: me jatkamme elämäämme. Meillä on itsemme, ja me jatkamme elämäämme – menetyksistä ja virheistä huolimatta, ja naisilla, luulen, on niitä enemmän kuin muilla.

Meriharakat on lukeneet ainakin
Susa
Leena
Valkoinen Kirahvi 
Kirjakirppu 
Katja 
Sanna