tiistaina, maaliskuuta 20, 2018

Pauliina Rauhala; Synninkantajat


Gummerus 2018, 367s.


On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko.



Luettuani kirjailija Pauliina Rauhalan suuresti ylistetyn esikoisteoksen, Taivaslaulun, puhkesi jokin minussa, murtui ja soljui kuin puro. Muistan tämän edelleen, sen palautti mieleeni muinainen postaukseni ja voi kuinka haluaisin lukea tuon romaanin taas uudelleen. Mutta eipä eksytä sivuraiteille. Siinä missä Taivaslaulu sai minut laulamaan, jättää Synninkantajat hiljaisuuden. Ei painostavaa, vaan pohdiskelevan, uusia ajatusuomia avaavan vaitiolon, jossa kuplii syvä kunnioitus.

Sillä nyt Rauhala nostaa selkeästi kierroksia, nyt tekstin kunnianhimoinen mietiskely piirtää juovan kuin polttavan haavan. Ei oikein tiedä pitäisikö sitä sorkkia vai antaa rauhassa parantua.


En tiedä tapahtuuko alkuräjähdys vai lopullinen tuho, luodaanko uusi maailma vai katoaako entinen, heräänkö elämään vai vajoanko kuolemaan, pääsenkö taivaaseen vai joudunko helvettiin, joudunko yksin, vai pääsenkö kanssasi, edes helvettiin. (Auroora)



Edelleen tietoisuuteni lestadiolaisista on melko suppeaa ja negatiivissävytteistäkin. Kirja ei kuitenkaan vie lukijaa huokailemaan että tällaistako siellä, näinkö rajua ihmisten erottelua, synnillä pelottelua, näinkö heppoisin perustein ihminen sidotaan ulos seurakuntayhteydestä. Perheestä. Suvusta. - On teksti tätäkin. Mutta se yrittää ymmärtää niin syvästi ja niin empaattisesti, ihan jokaista henkilöä, sitä kaikkein "pahintakin", että lukijan silmiin kirpoaa kyynel. Ei ole puolia joita valita. On ajateltava itse. Juuri siihen Synninkantajat haastaa.


Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Sitä sinä et valitettavasti aina osaa, Taisto. (Aliisa)



Tämä tarina on Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston. Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla keskittyen yhteen sukuun, yhteisöön, jonka valvovan silmän alla pysytään turvassa. Onhan säännöt maallisen ja hengellisen välillä piirretty isolla ja kirkkaasti. Mutta mitä tapahtuu ihmisen sisimmässä? Siellä minne johtohahmo Taiston kiven kova katse ei yllä. Siellä minne näkee vain Jumala?


Tunnen ikkunassa ja karvareuhkassani vaimon hiljaisen katseen, sen josta en ota selvää, onko se surua vai paheksuntaa, kateutta vai ihmetystä. Jos kehtaisin, sanoisin sille, että mene pois, senkin kurnuttava fasaani, tämä hetki on minun, mutta avioliitossa pitää olla pitkämielinen, sillä ikkuna on yhteinen. (Taisto)



Taisto, tuo jylhä saarnaaja jaksaa rakastaa luontoa, herkistyä sen ihmeiden edessä, mutta kylmettää sydämensä jopa kaikkein läheisimmälle. Aliisa puolestaan uskoo armoon silloinkin, kun se yritetään sumentaa aina vain rajummaksi käyvin keinoin. Hänen tyttärensä Auroora rakastaa, rakastaa, rakastaa vaikka ei saisi. Traagisin henkilöistä on Aaron, tuo pieni poika, joka edustaa kyläyhteisön lapsinäkökulmaa. Aaron näyttää mitä yletön palvonta tekee hauraalla psyykkeelle, entä sitten oman mummin sitominen kadotuksen kahleisiin.


Kirjoitan kahden ruudun korkuisilla kaunokirjaimilla. Piirrän laatikon kehykseksi sanojen ympärille. Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (Aaron)



Synninkantajat ei ole helppo romaani, päinvastoin. Se vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi. Rauhala kirjoittaa levollisesti, luonnon kautta asioita peilaten, kuitenkin sanansa suolalla höystäen. Kuten sanoin, mykistävän upea kirja ei anna valmiita ratkaisuja, se jättää lukijan miettimään omilla aivoillaan silti empatian varaan:



Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen.





6 kommenttia:

  1. Tämä kirja tosiaankin antaa ajateltavaa. Vaikka se sijoittuu 40 takaiseen aikaan, niin monenlaisia kysymyksiä herää. Hieno, hieno romaani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni asia on saattanut toki mennä parempaan suuntaan mutta ihmisluonto on ja pysyy samana. Tämä upea romaani ei päästä ketään helpolla <3

      Poista
  2. Nyt sain minäkin kirjan luettua. Käyhän kurkkaamassa blogistani, jos kiinnostaa! Hieno kirja aivan ehdottomasti, mutta tarinan hidas eteneminen koetteli muutenkin huonoa keskittymiskykyäni. Sanoisinkin, että hitaan ja pohdiskelevan kerronnan ystäville tämä kirja on helmi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syksyn Lehti, tulen heti kun ehdin lukemaan arviosi <3 Totta, tässä on ehkä hiukan liikaakin luontokuvauksia mutta niiden kautta peilataan ihmismielen syvyyksiä. Romaani vaatii oman aikansa.

      Poista
  3. Kiitos hyvistä kirjavinkeistä! Mulle täysin tuntemattomia kirjoja, joten lukuun menee! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Nanne, kiitos kommentistasi ja tervetuloa <3

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥