Terhi Törmälehto; Vaikka vuoret järkkyisivät

Otava 2017, 288s.

Virpi käyttää sellaisia sanoja kuin rukouselämä ja armolahja ja yhteys ja kanava, ja ne kuulostivat lumoavilta ja päteviltä ja niitä tahtoi kuulla lisää, yhä lisää sanoja jotka siinä pöydän yllä tekivät maailmaa, uutta ja ihan vierasta.


Kainuusta kotoisin olevan monilahjakkuuden Terhi Törmälehdon esikoisteos, Vaikka vuoret järkkyisivät, on romaani, jota kyllä sillä silmällä katselin jo Otavan katalogista. En kuitenkaan tullut teosta pyytäneeksi, mutta kiitos kustantajalle, Vuoret putkahti postiluukusta iloisena yllätyksenä. Nyt seuraa kuitenkin varoituksen sana. Tämä postaus saattaa livahtaa hivenen teologisen pohdiskelun puolelle. Joten jos sellaista allergiaa podet, skippaa bloggaus, älä kuitenkaan kirjaa :)

Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö. Perheensä, johon myös isovanhemmat kuuluvat, ainokainen. Elsa, tuo sanoihin rakastunut, niistä hullaantunut, pienen kyläyhteisön kasvatti. Ja nyt Elsan elämään astuvat aivan uudenlaiset sanat.

Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukkunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa.


Siinä missä valtaosa tuon ikäisistä karkaa salaa vanhemmilta bileisiin, on Elsalla, Talvilla ja Miralla toisenlaiset riennot. He ovat menossa helluntalaisen pariskunnan juttusille. Myöhemmin seurakuntaan. Sinne, jota körttikansa seudulla vierastaa, sinne, mistä ei voi edes omalle perheelleen kertoa. Elsa tahtoo, hänkin muiden mukana, Pyhän Hengen kasteen. Kielet. Kielet. Kielet. Ne on saatava, muuten koko usko raukeaa tyhjiin. Muuten ei kuulu jengiin.

Toisaalla seurataan Elsan elämää muutama vuosi eteenpäin. Silloin Kainuun kylmät, koruttomat kadut ovat vaihtuneet Kolumbian väreihin. Samat kysymykset eivät kuitenkaan jätä nuorta naista rauhaan. Maata voi vaihtaa, kieltäkin, mutta kaipuutaan ei.


Ehkä on niin, että nuorena ihminen uskoo että on kokonaan ihminen. Tekee itsestään ihmistä nostamalla sitä mikä on mieltä ja henkeä. Kun tulee aikuiseksi, tunnustaa eläimen.



Terhi Törmälehdon tekstistä kuultaa vahvasti hänen kirjalliset taitonsa. Äärettömän kauniissa teoksessa on kokemuksen karvas maku. Minä näin romaanissa vertauskuvallisuutta monella tasolla. Esimerkiksi; Kainuun karu luonto körttiläisyyden edustajana - toisaalla mausteinen, elämää sykkivä Kolumbia. Eikö se houkuta, kuten helluntalaisuus perinteisiin kyllästynyttä Elsaa? Elävää uskoa. Ihmeitä. Merkkejä.

Itse olen kokenut hyvin lyhyen vaiheen, jolloin huumaannuin itsekin vapaiden suuntien "vapaudesta". Luterilaisuus tuntui liian arkiselta, liian tavalliselta. Kuitenkin, oman kokemukseni mukaan, ja varmasti kokemuksia maailmaan mahtuu, tämä vapaus oli näennäistä. Kielillä oli pakko puhua. Uskosta tuli uskonto: suorittamista, paljon itsetehtyä. Palasin aika pian luterilaisuuteen, ja koen sen antaman ihmiskuvan realistisempana; ihminen pysyy ihmisenä loppuun saakka. Luterilaisena saan elää yksin armosta, ja se jos jokin on vapautta.


Törmälehdon romaani oli puhuttelevan surumielinen lukuelämys.



Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa.


***


Lisää kirjasta.