Viikonloppuja

 

Tiedän, elämme vasta torstaita, mutta mieleni liitää jo kohti tulevia. 

Lähdemme loppuviikosta sukuloimaan kesäjuhlien merkeissä, sen myötä pidän muutaman päivän kesälomaa blogista. Tauot eivät tee minulle hyvää, ikävä on jo nyt :) Onneksi reissuun mukaan lähtee Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, jonka kanssa olen vääjäämättä ajautumassa kohti loppuhuipennusta. Vielä en sano tämän enempää, lopullinen mielipiteeni kirjasta ilmestynee alkuviikosta, kun olen jälleen langoilla. Ja toki kirjakavereita täytyy mahduttaa mukaan useampikin, eräs varteenotettava vaihtoehto minulla jo onkin...

Näihin kuviin ja tunnelmiin tällä erää. Raikasta ja kirjojen kaunistamaa viikonloppua teille kaikille!

♥ Annika

Ursula Poznanski; Viisi

FÜNF 2012, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2013, 426s. (arvostelukappale)

"Onneksi olkoon, löysit kätkön!
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannukseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois.

Jos löysit rasian tarkoituksella, et ehkä olekaan ihan niin tyhmä kuin kaltaisillasi on tapana olla. Olen varma siitä, että 'aarrearkkuni' sisältö herättää mielenkiintosi. Toisin kuin tässä pelissä yleensä vaaditaan, sinun ei tarvitse palauttaa rasiaa piiloonsa. Ota se mukaasi ja etsi siitä sormenjälkiä. Tietyssä mielessä niitä löytyy varmasti." (etusivulta)

Tervetuloa mukaan geokätköilemään! Tässä kätköilyssä koordinaatit piiloutuvat arvoitusten taakse, mutta kun ratkaiset ne, pääset määränpäähäsi. Kuten pelin henkeen kuuluu, kätköstä löytyy rasia. Perinteisessä pelissä rasioihin on voitu sujauttaa jotain henkilökohtaista hiuslenkistä pieniin esineisiin. Tässä kätköilyssä rasioista löytyy ruumiinosia sormista korviin ja...

Kuulostaako raa'alta? Niin päähenkilömme, rikosetsivä Beatrice Kasparynkin mielestä. Kuitenkin hän lähtee mukaan peliin, onko naisella edes vaihtoehtoja? Kun lehmälaitumelta löytyneen naisen ruumiin jalkapohjista löytyvät tatuoidut karttakoordinaatit, ei vauhtia katkaise enää mikään. Eriskummallinen Omistaja on pyöräyttänyt käyntiin makaaberin kissa-hiiri -leikin, ainoa mahdollisuus Beatricella ja hänen työparillaan Florinilla on ryhtyä ratkomaan arvoituksia. Vai onko se sittenkään oikea ratkaisu? Jutun yhteydessä esiin nousevat todistajat katoavat välittömästi, veri roiskuu, pelko haisee, kipua ei voi edes kuvailla.

"Kai sinä ymmärrät", Florin sanoi hitaasti, "että lähdit hänen leikkiinsä, eikä hän sinun. Unohdetaan ensin kokonaan se tosiasia, ettet ilmoittanut kenellekään tiimiläiselle asiasta – mutta sillä tekstiviestillä sinä olet hyväksynyt hänen kutsunsa, Bea. Nyt sinä olet hänen virallinen vastapelurinsa. Enkä minä pidä siitä lainkaan."

Sanomattakin on selvää, ettei Wienissä asuvan Ursula Poznanskin Vii5i sovi herkkävatsaisille, helposti painajaisia saavista puhumattakaan. Kirjassa on runsaasti raakoja yksityiskohtia, joiden kuvailussa kirjailja vie lukijansa äärirajoille. Minä osaan etäännyttää itseni melko hyvin tällaisista todella rankoista trillereistä, ja kun kirjan olin kerran aloittanut, ei olisi tullut mieleenikään sitä kesken jättää. Mahdottoman jännittävä teos!

Jäin kuitenkin miettimään, mitä uutta tarjottavaa Poznanskilla on melko kaavamaiseen dekkarigenreen. Ainakin hänellä on taito saada päähenkilöt tutuntuntuisiksi ensi sivuilta lähtien. Lukija ei voi olla pitämättä exmiehensä vainoamasta, kahden lapsen yksinhuoltajaäidistä Beatricesta, joka on mukavan rosoinen ja inhimillinen persoona. Florin taas vaikuttaa todelliselta herrasmieheltä, johon lukija Beatricen siveellä hiukan ihastuu. Paha vain, että mies on varattu. Kirjailijalla on myös tarkkanäköinen psykologinen silmä, ja taito tuoda esiin muutalla lauseella eri ihmistyyppien pääpiirteitä, hyvinkin helposti tunnistettavia sellaisia. Ja entäs sitten itse aihe, geokätköily! Nyt ei istuta toimistoissa, nyt liikutaan luonnossa ja nautitaan Salzburgista, sen upeista maisemista. Vaikka toisaalta rasiat tuovat mukaan pienoista ahdistusta.

Todellinen murhamamma Karin Slaughter kehuu kirjan takakannessa romaania näin; "Suuren luokan trilleri, joka yllättää jokaisella käänteellään." No, Karinin tuntevat tietävät, millainen meno kirjailijan omissakin kirjoissa on, joten ei kai tule yllätyksenä hänen mieltymisensä Ursulan tekstiin. 

Minulla ei ollut valtaisan suuria odotuksia teoksen suhteen, kuitenkin nämä uuden dekkaritähdet on aina tsekattava. Ja voi että se kannatti! Lukukokemuksesta tuli intensiivinen ja yllättävä. Hyvä Poznanski! Toivottavasti kirjailijalla riittää ideoita tästä lähteä sarjaa kehittämään.

 Me kaikki päädymme lopulta johonkin rasiaan, Beatrice ajatteli.

***

Ps. Vaikka suunnittelin kesäkuuta jännärikuuksi, muutoksia luvassa, kuinkas muuten! Vii5i oli sellainen paketti, että sain genrestä suorastaan ähkyn. Pakko ottaa väliin jotain ihan. Muuta.

Vera Vala; Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala ja Gummerus 2013, 351s. (arvostelukappale)

Totuus, se tuli aina julki. Kaikkien teot punnittiin. Ajatus vallasta sai Marcon hymyilemään. Kaikki sujuisi niin kuin hän oli suunnitellut. Elämä oli peliä, mutta tällä kertaa pelinjohtaja olisi hän itse. Ja kun kapteeni käskee, toisten on paras totella.

Kuolema sypressin varjossa tutustutti meidät viehkoon yksityisetsivään nimeltä Arianna de Bellis, sekä hänen sympaattiseen, mutta aavistuksen kliseiseen homoystäväänsä, Angeloon. Sypressi tuoksui, maisemat huikaisivat, tunnelma oli kesäisen kiihkeä. Sarjan toinen osa, Kosto ikuisessa kaupungissa johdattaa lukijan jälleen Ariannan tutkimusten pariin, tällä kertaa tapahtumapaikkana itse ikuinen kaupunki, Rooma. Mutta siinä missä auringon säteet hurmaavat turkoosina loiskivan veden, paljastaa kaupunki öiseen aikaan todelliset kasvonsa. Pimeydessä vaanii vaara, hengittää oikeastaan jo olkapääsi takana...

Kaikki alkaa siitä, kun parlamentaarikko Anna Lucarelli palkkaa Ariannan varjostamaan sisartaan Lauraa, assyriologian professoria. Anna uskoo jonkun tuntemattoman uhkaavan sisartaan, joka vastikään joutui pahoinpitelyn kohteeksi. Kohtalokkain seurauksin. Mutta ennen kuin Ariannan tutkimukset pääsevät kunnolla edes alkuun, Laura murhataan. Syyllisyyttä poteva yksityisetsivä on jo päässyt epämääräisen pimeyden kintereille, eikä hän luota paikallisten, hiukan korruptoituneiden poliisien ammattitaitoon. Arianna päättää ottaa itse Lauran murhaajan kiinni, selvittää sekavan vyyhdin, joka naisen takaa suorastaan pursuilee. Oikeastaan hänellä alkaa olla kiire, ehkä uhreja on tulossa lisää.

Pian käy ilmi Lauran kytkökset paikallisiin anarkisteihin, huumekauppiaisiin, varkauksiin. Minkä jäljille Laura oikein pääsi? Mikä oli niin vaarallista, että ystävällisen ja iloisen naisen oli maksettava siitä hengellään?

Lauran kuolema oli välttämätön. Hänessä asui pahuus. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Haluaisin kertoa muille, miltä olen heidät vapauttanut. Heidän olisi syytä olla kiitollisia. Kuinka paljon olenkaan joutunut sietämään.

Entäs sitten Ariannan on menneisyys, hänen kadonneet vuotensa, joista nainen muistaa vain ahdistavia väläyksiä? Painajaisissa epämääräiset muistot hyökyvät päälle, el Lobo ei olekaan jättänyt häntä rauhaan, vaan vaanii yhä varjoissa –

Kauniin Vera Valan aiempi romaani viitoitti tietä eräänlaiselle chick lit -jännitykselle, jolle myös toinen osa on uskollinen. Jälleen tunteet käyvät kuumina, maisemat häikäisevät ja mukana on kiva ripaus paikallista historiaa. Juoni leikittelee lukijan kanssa kissaa ja hiirtä, vihjailee mutta eipäs paljastakaan. Kovin pelottavaksi teos ei äidy, ja siksi povaan sen olevan monelle kesälomalaiselle mieleistä rantaseuraa.

Viime kerralla muuten arvasin murhaajan etukäteen – nyt niin ei käynyt, päinvastoin. Teoksen lopusta löytyy useampikin yllätys!

Ariannan kanssa ovat seikkailleet ainakin Kirsi, Annami, Jonna,  Maria


Ps. Täysin kirjaan liittymätön kommentti. Viime aikoina kirjabloggaajia on kritisoitu vähän joka tuutissa, ja nyt postausta laatiessani huomasin sen väijyvän jatkuvasti takaraivossa. Mitä uskallan kirjasta kirjoittaa? En ole kirjallisuuden ammattilainen missään mielessä (paitsi ehkä siinä, että olen lukenut viisivuotiaasta saakka - paljon), pidän blogia täysin harrastusmielessä, ja kyllä, saan niitä pahamaineisia arvostelukappaleita. Tämäkin on itse asiassa sellainen. Bloggaamista en kuitenkaan aio lopettaa, vaikka suurella vaivalla hiljennetty itsekritiikki uhkaa taas huhuilullaan viedä harrastuksesta hohtoa...

Antti Tuomainen; Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen ja Like 2013, 301s. (arvostelukappale)

Hän oli tavannut miehen ja nyt hänen suunsa täyttyi verestä. Asiat liittyivät toisiinsa, eivätkä liittyneet.
Mitä hän oli tehnyt väärin?
Ei mielestään mitään.
Ja kuitenkin –


Näin alkaa Antti Tuomaisen kauan, kauan odotettu uutuus. Ja heti nousee iho piikeille. Sydän henkäisee, aloittaa matkan, jolta palaa vain tullessaan väkisin takaisin todellisuuteen riuhtaistuksi.

Äänestin Antti Tuomaisen Parantajaa sijalla neljä Hesarin metsästäessä 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Vaikken ollut kirjailijan aiempia tuotoksia edes lukenut, intouduin postauksessa kehumaan Tuomaista suomen parhaaksi mieskirjailijaksi. Yhdeksi heistä. Enteellistäkö? Nyt Synkeä niin kuin sydämeni -romaanin lukeneena en voi kuin allekirjoittaa aiemman hehkutukseni. Ja hehkutusta tämä uutuus on jo kyseisessä lehdessä saanutkin otsikoituna Tuomainen nousee nyt huipulle.

Nouseeko? Mistä uunituoreessa uutuudessa on kyse? Moni blogikollega lienee dystopia rämistelyllä varustetun rakkaus- ja rikosromaanin, Parantajan lukenutkin. Tällä kertaa Tuomainen ei pelottele meitä vettyneen puistattavalla tulevaisuuden näkymällä, tällä kertaa aihe tulee huomattavasti lähemmäksi. Ihan kohti.

- Mikä sä sanoit että sun nimi on, hän kysyi.
- Aleksi Kivi.
- Oikeasti? Eikö se ole se kirjailijan nimi?
- Se oli Aleksis Kivi. Mun äiti oli innokas lukija ja suomen kielen ystävä.
- Ollaanko me tavattu?
- Ei koskaan.

Romaanin päähenkilö on Aleksi Kivi, joka menetti äitinsä vuonna 1993. Äitiä ei koskaan löydetty. Jäi vain kolmetoistavuotiaan pojan kysymykset, ikävä. Yksinäisyys, joka painaa Aleksi Kiveä edelleen, hänen ollessa nyt 33-vuotias. Vuosien saatossa paine ei ole hellittänyt, päinvastoin. Aleksilla on varma epäilyksen kohde, Henrik Saarinen, jonka kartanon talonmieheksi Kivi soluttautuu. Hänen on päästävä Henrikin lähelle. Selvitettävä mitä vuosia sitten tapahtui. Miksi rikas ja vaikutusvaltainen mies vei pieneltä pojalta äidin?
 
Suomen kesä on kääntymässä syksyksi, viilenee. Mahtava kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, hallittujen ilmeiden takana kuohuu. Kunnes...

Synkkä niin kuin sydämeni on ennen kaikkea vahva psykologinen tarina pakkomielteistä ja niiden ilmenemismuodoista. Surusta ja kaipauksesta. Kostosta ja kivusta. Komea Tuomainen kirjoittaa pakahduttavan jännittävästi, miehekkään rouhevasti ja samalla niin kauniisti.

Jätin postauksen naputtelun pariksi päiväksi hautumaan, mutten vieläkään osaa määritellä, miksi rakastuin tarinaan niin syvästi. Ehkä se on se äiti-poika -teema, joka kolmen pojan äitiä koskettaa. Ehkä yhteinen sukunimi päähenkilön kanssa (yksi nimivaihtoehto kuopukselle oli  – arvaatte varmasti mikä). Tai sitten tämä;

Jos minun olisi pitänyt valita – tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt – olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisessä sateisessa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Minulle syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia.

Voi ystävät rakkaat, hemmotelkaa itseänne tällä kirjalla!

Söpöysvaroitus!

Helteinen mutta tunteikas päivä vietetty hauvavauvoja suukotellen. Sanaton. Kerrankin.

Camilla Läckberg; Enkelintekijä

Änglamakerskan 2011, suom. Outi Menna ja Gummerus 2013, 487s. (omasta hyllystä)

"Minut ja kollegani Henry Lund määrättiin selvittämään, mistä oli kyse. Me saavuimme paikalle noin puoli tuntia myöhemmin ja törmäsimme hämmentävään näkyyn. Pääsiäisateria oli pöydässä puoliksi syötynä, mutta talossa asuvasta perheestä ei näkynyt jälkeäkään. Jäljellä oli vain yksivuotias pikkutyttö Ebba, joka taaperteli talossa yksinään. Muu perhe näytti haihtuneen savuna ilmaan. Aivan kuin he olisivat nousseet pöydästä kesken pääsiäisaterian ja yksinkertaisesti kadonneet." (Gösta)

Hiphei, kesäinen dekkarikausi on korkattu tällä Camilla Läckbergin uusimmalla, joka on aina Odotettu Tapaus. Kyllähän te jo tiedätte, että olen lukenut sarjan kaikki osat, joista edellinen, Majakanvartija löytyy täältä . Sarjaan tiukasti koukuttuneena, ja päähenkilöt jo ystäviksi kokevana minun oli tietysti helpompi Enkelintekijään tarttua, kuin lukijan, jolle sarja ei ole entuudestaan tuttu. Kuitenkin uskoisin, että romaanit toimivat myös erillisinä tarinoina. Lajityypilleen uskollisena jokainen kirja kantaa omaa juontaan, joskin poliisien elämät etenevät taustalla melkoisin kääntein.

Enkelintekijässä on Camillalle tyyppillisen hätkähdyttävä aihe. Tällä kertaa, tässä kahdeksannessa osassa matkaamme jälleen Fjällbackan pikkukylään, ja sieltä Valön saarelle, vanhaan sisäoppilaitokseen. Maali tuoksuu ja työkalut laulavat kilpaa meren äänien kanssa. Taloa remontoivat Ebba ja hänen aviomiehensä Mårten, tarkoituksena elvyttää karua menneisyyttä kantava kartano, Ebban lapsuuden koti. Pariskunta on murheesta sairaita, he yrittävät parhaillaan toipua lapsen menetyksestä. Avioliitto karisee kilpaa vanhan maalipinnan kanssa, mutta toisaalta remontti tuo helpotusta sisällä kaihertavaan kipuun.

Juuri Ebba on se pieni tyttö, joka jäi jäljelle muun perheen haihduttua teille tietämättömille. Mutta kuten yleensä, tässäkin tarinassa menneisyys ei ole vain mennyttä, vaan vuonna 1974 tapahtunut mysteeri herää uudelleen henkiin. Gösta oli selvittämässä katoamista aikoinaan, nyt hän pääsee jälleen henkilökohtaista kipua aiheuttavan tutkinnan pariin. Perheen omituinen katoaminen ei olekaan jättänyt Ebbaa rauhaan, hän on edelleen hengenvaarassa...

Ainoina johtolankoinaan tutuilla poliiseilla, ja Patrikin kirjailijavaimolla Ericalla (joka tietysti tunkeutuu taas mukaan tutkintaan) on sisäoppilaitoksessa katoamisvuonna opiskelleet pojat, nyt jo keski-ikäiset miehet. Vuonna 1974 nämä pojat palasivat kalastamasta hiukan katoamisen jälkeen. Lukijalle selviää heti kirjan alussa että jotain hämärää pojissa oli, on edelleen. Pimeys oli liittänyt heidät yhteen, he pysyisivät veljinä ikuisesti. Hän käänsi katseensa takaisin piirustuksiin. Pimeyden pystyi voittamaan valolla.

Mutta mitä lopulta tapahtui? Mikä vielä uhkaa kovia kokenutta Ebbaa? Takakansi lupaa Aftonbladetin sanoin: "Enkelintekijä on vähän niin kuin kindermuna - suklaan ja yllätyksen saa samassa paketissa". Oikein! Camilla on melkoinen velho harhauttamisessa, ja häneltä voi odottaa aina kunnon yllätystä. Näin tälläkin kertaa, kun aihe on rankka, jopa ahdistava. Kuitenkin poliisien arki, varsinkin lapsiperheen varsin tutun oloiset hössötykset tuovat romaaniin tasapainoa.

Korkealle kiipineet odotukseni ovat jälleen täyttyneet - hieno romaani Läckbergiltä! Kiitos!

Hetken päästä ääniä ei enää kuulunut. Hiljaisuus kaikui pyykkituvan seinistä, ja hän istuutui lattialle ja painoi päänsä polvien väliin. Talo piti häntä niin tiukassa otteessa, että hän pystyi hädin tuskin hengittämään, ja vangittuna olemisen tunne voimistui päivä päivältä. He olivat matkalla kohti tuhoa, eikä hän voinut tehdä mitään sen estämiseksi, ei yhtään mitään.

Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi

****



(Uskomatonta, että sain arvion naputeltua. Mietin alkuun ettei tästä tule mitään, aivot on pelkkää tahmaa ja käsistä vuotaa näppikselle litra hikeä... Puuh tätä hellettä!

Kiinteistöhaaste pääsi muuten taas etiäpäin, sen verran kiinteästi puistattava vanha sisäoppilaitos tarinaan kuului)

Kesäisiä lukusuunnitelmia

Miten mahtavaa, miten pakahduttavaa että kesä on täällä täydellä teholla! Toisaalta on (aivan liian, vali, vali) kuuma, toisaalta luonnon vehreys suorastaan häikäisee silmiä. Voisin viettää kaikki päivät rannalla maaten, tai sitten kamera kaulalla Suomen Kesää tsuumaillen. No, kotiäidin arki ei ehkä aivan tällaisiin suunnitelmiin taivu, mutta koska pidän edelleen kirjablogia - varsin kirjavien juttujen välillä päästessä luisumaan romaanipostausten väliin - suuntaan nyt katseen kesälukemisiin.

Tämä uskomaton maisema sijaitsee kirjaimellisesti kiven heiton päässä meiltä kotoa!

Monissa blogeissa on jo julkaistu listoja joista paljastuu, mitä ystävät aikovat tulevina kuukausina lukea. Kesällähän yleisesti ottaen meno on rennompaa, joten ihmisillä, vähemmänkin lukevilla, on aikaa nauttia niin suvesta kuin romaaneista. Listojen laatiminen puolestaan on vähintään yhtä hauskaa kuin niiden noudattaminen - usein minuun iskee jääräpäisyys, enkä lopulta jaksakaan kovin orjallisesti teemoja, haasteita noudattaa. Luen mitä huvittaa! Mutta eikös sen niin pidä ollakin?

Muistellessani nyt aiempia kesiä kirjalliselta kannalta, mieleeni nousee saman tien kolme takuuvarmaa kesäkirjaa. Karin Slaughterilta ilmestyy järjestelmällisesti uutuus aina kesän korvilla, joten ei ihme, että hänen loihtimansa jännitys kuuluu kesään siinä missä laineet, grillaus, aurinkovoide. Erään paahteisen chick lit -trillerin luin muutama kesä sitten. Se oli Chamberlain Dianen Kuunvalon lahti. Muistan edelleen, kuinka valoisina kesäöinä teoksen seurassa akkujani latailin, Marianne-paperit rapisten kilpaa sivujen kanssa. Niin, ja sokerina pohjalla niin kesäisen upea kirja, Sara Gruenin Vettä elefanteille, jota luin unettomina öinä loppuraskaudesta muodottomana.

Mitäpä sitten tänä kesänä luetaan? Kesäkuuta voin jo nyt hyvällä omallatunnolla teemoittaa jännityspainotteiseksi. Onhan tulossa uusi kirja juuri mainitulta Karin Slaughterilta Yli rajan, Henning Mankellilta Haudattu, Antti Tuomaiselta Synkkä kuin sydämeni ja John Verdonilta Murhakierre, Vera Valalta Kosto ikuisessa kaupungissa. Heinäkuussa taas aion lukea jotain aivan toisenlaista kirjallisuutta. Silloin lukulistalla ainakin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Lisa Ballantynen Syyllinen, John Irvingin Garpin maailma ja Haruki Murakamin Kafka rannalla.

Millaisia lukusuunnitelmia sinä olet tehnyt? Entä mitä suosittelisit minulle luettavaksi ennen syksyn lukuruuhkia?

Kyselee
Annika