Sofi Oksanen; Baby Jane

Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?

Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.

Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin.

Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä.

”Minä uskoin, että kaikki olisi mahdollista, ei minulla ollut mitään syytä epäillä. Me emme haaveilleet mistään, mitä pidin mahdottomana, vain pienistä suurista suloisista asioista, joihin ei tarvittu muuta kuin rakastettu ja tarpeeksi rakkautta, ja sitähän meillä oli uppeluksiin asti.”

Baby Jane, Sofi Oksasen toinen romaani, on kirjoitusta, joka vie jalat alta. Intohimoista, iskevää, peittelemätöntä. Kulmikas rakkaustarina nousee määriteltyjen ja määrittelemättömien ahdistushäiriöiden keskeltä eikä kaihda näyttää seksuaalisuuden sellaisiakaan puolia, jotka saavat tyydytyksensä vain huomaamattomien postilähetysten kautta.

***

Sofi Oksasen Puhdistus on yksi suosikkikirjoistani. Stalinin lehmistä taas en pitänyt ollenkaan, vaan lukeminen tyssäsi jo alkumetreille. Tämä teos sijoittunee äärilaitojen keskivaiheille. Toisaalta pidin, toisaalta olisin odottanut tekstin menevän vielä syvemmälle masennuksen ytimeen.

Oksasen teksti on kuitenkin teemaan sopivaa, ihailen hänen kertojan lahjojaan. Mainittakoon kerrankin myös kirjan ulkonäkö, joka kuvasi loistavasti itse tarinaa. Kirja jäänee mieleen kaikessa lohduttomuudessaan.