Mahtava, syvästi humaani romaani juutalaiskohtaloista toisen maailmansodan Euroopassa, veljessiteistä ja rakkaudesta sekä taiteen mahdista katastrofien keskellä
Nuori unkarinjuutalainen Andras Lévi saapuu vuonna 1937 Budapestistä Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria mukanaan salaperäinen kirje, jonka hän on luvannut toimittaa annettuun osoitteeseen.Opiskelijaelämän alkua varjostaa Euroopassa leviävä antisemitismi – Andras ei saakaan Unkarista luvattua stipendiä. Hän löytää töitä teatterista ja tapaa itseään yhdeksän vuotta vanhemman baletinopettajan, joka osoittautuu salaperäisen kirjeen vastaanottajaksi. Monimutkaista, kiihkeää suhdetta ei helpota se, että naisen menneisyyttä varjostaa synkkä salaisuus.
Samaan aikaan Andrasin vanhempi veli aloittaa lääketieteen opinnot Italiassa, ja nuorempi veli jättää koulun kesken ja liittyy teatteriseurueeseen. Heidän kaikkien elämä saa uuden suunnan,kun Andrasin toisen Pariisin-kesän päätteeksi Eurooppa alkaa vääjäämättä ajautua kohti sotaa.
Yhdysvaltalainen Julie Orringer (s. 1973) asuu Brooklynissä kirjailijamiehensä Ryan Hartin kanssa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kiitetty novellikokoelma How to Breath Under Water, ja hän on saanut lukuisia tunnustuspalkintoja lehtiin ja antologioihin kirjoittamistaan kertomuksista.
***
Olen viettänyt viimeisen viikon tämän 765 sivua sisältävän tiiliskiven kanssa. Niskahartiaseutu ei tykännyt, kun luin teosta sinnikkäästi makuuasennossa, toisella kädellä vauvaa unille taputellen... Minä kyllä tykkäsin. Varmaan jollain tavalla romaaniin rakastuinkin. Lukuelämystä voisi verrata samaan lumoutumiseen, jonka koin yksitoistavuotiaana Tuulen viemää -jättiläisen parissa. Romaani alkoi todella elää omaa elämäänsä alkumetreiltä saakka eikä siinä voinut lukija muuta kuin hypätä kyytiin. Ja toivoa parasta.
Aika jännä juttu, että vaikka kyseessä oli näinkin järkälemäinen teos, asioita käsiteltiin pelkästään päähenkilön, Andraksen näkökulmasta. Yleensä pelkään tarttua tiiliskiviromaaneihin syystä, että kuvittelen niiden vilisevän henkilöhahmoja niin paljon, että perässä on vaikea pysyä. Tässä teoksessa henkilöitä oli maltillinen määrä, mutta vaikka heitä tarkasteltiin lähes yksinomaan Andraksen perspektiivistä, lukija pääsi luomaan hahmoista oman mielikuvan. Läheiseksi tuli koko porukka. Ja koska kirjassa elettiin toisen maailmansodan aikoja, kirjassa oli vahva uhan, synkkyyden ja toisaalta toivon tuntu. Erään unkarinjuutalaisen miehen kasvutarinaksi kirjaa voisi myös luonnehtia, kirjan alkupuolella Andras oli sympaattisen ja melko naiivin oloinen kaveri, mutta elämä opetti lakinsa rankalla kädellä.
Eilen sain teoksen luettua ja raakuuksista huolimatta minulle käteen jäi kaunis tarina toivosta, välittämisestä ja uskollisuudesta. Suosittelen.
Samaan aikaan Andrasin vanhempi veli aloittaa lääketieteen opinnot Italiassa, ja nuorempi veli jättää koulun kesken ja liittyy teatteriseurueeseen. Heidän kaikkien elämä saa uuden suunnan,kun Andrasin toisen Pariisin-kesän päätteeksi Eurooppa alkaa vääjäämättä ajautua kohti sotaa.
Yhdysvaltalainen Julie Orringer (s. 1973) asuu Brooklynissä kirjailijamiehensä Ryan Hartin kanssa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kiitetty novellikokoelma How to Breath Under Water, ja hän on saanut lukuisia tunnustuspalkintoja lehtiin ja antologioihin kirjoittamistaan kertomuksista.
***
Olen viettänyt viimeisen viikon tämän 765 sivua sisältävän tiiliskiven kanssa. Niskahartiaseutu ei tykännyt, kun luin teosta sinnikkäästi makuuasennossa, toisella kädellä vauvaa unille taputellen... Minä kyllä tykkäsin. Varmaan jollain tavalla romaaniin rakastuinkin. Lukuelämystä voisi verrata samaan lumoutumiseen, jonka koin yksitoistavuotiaana Tuulen viemää -jättiläisen parissa. Romaani alkoi todella elää omaa elämäänsä alkumetreiltä saakka eikä siinä voinut lukija muuta kuin hypätä kyytiin. Ja toivoa parasta.
Aika jännä juttu, että vaikka kyseessä oli näinkin järkälemäinen teos, asioita käsiteltiin pelkästään päähenkilön, Andraksen näkökulmasta. Yleensä pelkään tarttua tiiliskiviromaaneihin syystä, että kuvittelen niiden vilisevän henkilöhahmoja niin paljon, että perässä on vaikea pysyä. Tässä teoksessa henkilöitä oli maltillinen määrä, mutta vaikka heitä tarkasteltiin lähes yksinomaan Andraksen perspektiivistä, lukija pääsi luomaan hahmoista oman mielikuvan. Läheiseksi tuli koko porukka. Ja koska kirjassa elettiin toisen maailmansodan aikoja, kirjassa oli vahva uhan, synkkyyden ja toisaalta toivon tuntu. Erään unkarinjuutalaisen miehen kasvutarinaksi kirjaa voisi myös luonnehtia, kirjan alkupuolella Andras oli sympaattisen ja melko naiivin oloinen kaveri, mutta elämä opetti lakinsa rankalla kädellä.
Eilen sain teoksen luettua ja raakuuksista huolimatta minulle käteen jäi kaunis tarina toivosta, välittämisestä ja uskollisuudesta. Suosittelen.
Olen lukenut tästä kehuja, joskus pyörittelin tätä kirjastossa kädessäni, mutta kirjan paksuus vähän pelottaa... Ja jotenkin nämä juutalaisuudesta ja natsismista kertovat kirjat ovat minulle liian raskaita. =/
VastaaPoistaVoin kyllä kirjaa lämmöllä suositella. Tässä kamaluuksilla tai niiden yksityiskohdilla ei mässäillä. Ja painopiste on ehdottoman myönteinen. Kirja on paksukaiseksi harvinaisen tiukasti imussa pitävä, sitä luki ahmimalla. Olisi kiva kuulla, mitä romskusta tykkäsit jos tulet sen lukeneeksi :)
VastaaPoista