Sisko Istanmäki; Liian paksu perhoseksi

Teos ilmestyi ensi kerran Kirjayhtymä Oy:n kustantamana 1995, 214s. (omasta hyllystä)

Ihmiset lähtevät koteihinsa, niihin kylän taloihin, joiden ikkunat vielä kiiltelevät päivänvalossa. Kuinka monta savupiippua onkaan lakannut suitsemasta kipunoita taivaalle? Monta. Ja koulun ikkunoissa on nyt laudat. Lapset viedään taksiautolla kirkolle kouluun, eikä sen auton tarvitse olla edes kovin suuri.

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi on lepatellut ronskin viettelevästi lukulistallani jo pitkään. Eräällä varsin arkisella kirpparireissulla bongasin Tammen kustantaman pokkariversion teoksesta. Ennen Kafka rannalla -kimppalukua ajattelin ehtiä vielä tämän lukaista. Ehdinkin. Aloitin teoksen eilen, enkä malttanut illalla käydä nukkumaan ennen kuin sain tietää, miten Kaisun ja Ernin tarina tulisi päättymään.

Romaanin pohjalta tehtyjä filmatisointeja tai teatteriversioita en ole nähnyt, joten aivan tyhjältä pöydältä lähdettiin liikkeelle. Jo kansikuva on sen verran hersyvä, että olin ihan varma kirjaan rakastuvani. Hauska, surumielinen ja arkinen tämä romaani onkin. Ja kuitenkin, arjen kaaoksesta se piirtää esiin jotain ainutlaatuista

Avioliiton

Elämä kulkee kuin takkuinen naru. Sitä selvitellään ja selvitellään päivästä toiseen. Monia päiviä meneekin hyvin, mutta sitten tulee umpisolmu, joka pistää kummankin kärsivällisyyden koetukselle.

Rakkauden

- Mistä sellaisen näkee?
- Tehän olette niin kuin valokehän sisällä. Te säteilette, kun te olette kahden tiskin takana.
- Älä nyt, Kaisu oli nauranut. - Me, arkiset ihmiset.

Huumorin

- Toivottavasti filmi menee pilalle tai jotain, Kaisu sanoo myrtyneenä Ernille. - En tykkää että minua valokuvataan sian kanssa.
- Olenhan siinä minäkin, Erni sanoo.


Kirja on Kaisun tarina. Romuluisen ja isokokoisen naisen, joka omaa aikuisen miehen voimat ja (toisinaan) kaksivuotiaan kärsivällisyyden. Romaanin alussa Kaisu jättää taaksen kotipitäjänsä, muuttaa hiljalleen autioituvaan pohjanmaalaiseen kylään työskennelläkseen Ruutinojan Sekatavara-kaupassa. Eletään 60-lukua, ihmiset hakeutuvat Ruotsiin paremman elämän perässä. Mikä on kyläkaupan tulevaisuus, kun ostovoima kutistuu entisestään? Toisaalta kunta sijaitsee järvenrannalla ja mökkeilijät elättävät kauppaa ainakin kesäisin. Epäilyistään huolimatta Kaisu on nyt kuitenkin Ruutinojassa.Vaikka työpaikka vaikuttaa painajaismaiselta kärpäsineen ja torakoineen, on kauppiaalla ihmeen ihana ääni. Vaikka kauppiaan, Ernin, äiti ja sisko ovat oikeita verenhimoisia nillittäjiä, päättää Kaisu kuitenkin jäädä.

Mutta moneen kertaan roteva nainen tulee päätöstään katumaan.

Kirja on tietysti myös Ernin tarina. Laihan ja pienikokoisen miehen, joka kulkee tiukasti äitinsä ja sisarensa talutusnuorassa. Maksaa heidän laskunsa kaupan vähistä tuotoista. On heti paikalla auttamassa, kun vähänkin siihen suuntaan vihjaistaan. Ei osaa puolustaa vaimoaan näiden kahden ylemmyydentuntoisen edessä.

Ja näin ollen herättää lukijan harmin. Teosta lukiessa oikein kihisin kiukusta väärin kohdellun Kaisun puolesta. Toisaalta Kaisu ei ole mikään reppana, kaikkea muuta! Hän laittaa rähjäisen kaupan uusiin kuosiin, tappelee oikeuksistaan kuin mies. Mutta saako Kaisukaan kuriin Ernin hirviömäistä sukua?

Liian paksu perhoseksi on liikuttava aikalaiskuvaus 60-luvun kyläkaupan arjesta. Se on epätodennäköinen rakkaustarina kahden monin tavoin murjotun ihmisen välillä. Vaikka Kaisun ja Ernin avioelämä on kaikkea muuta kuin ruusuista, romaani suorastaan pursuaa iloa. Ja iloisen mielen kirja lopulta jättääkin.

Sympaattinen romaani, ihanaa, että tulin tämän viimein lukeneeksi!

Näin ovat tehneet myös (ja ainakin)
Kaisa,
Jonna,  
Noora

****

 - Näissä olosuhteissa sitä vasta taitoa tarvitaan. Yhtä narulla kävelemistä koko elämä, Kaisu oli sanonut.