Leena Yliportimo; Rakkaus on pyöreä

Leena Yliportimo ja erweko Oy, 2013, 90s. (arvostelukappale)

Kun Leena Lumi arvosteli lämpimässä postauksessaan kaimansa Leena Yliportimon tuoreen esikoisrunoteoksen, minussa heräsi heti tunne, että kirja saattaisi olla mun juttuni. Kun sitten sain runoilijattarelta itseltään kirjan omaan hyllyyni, hyvä että maltan sitä enää käsistä laskea. Teos on niitä, jotka tahdon pitää lähelläni. Ihollani. Palata tekstiin, silittää kansia. Elää tekstiä todeksi.

Sillä suloinen kirja tämä on, koskettavan rehellinen ilman turhia kikkailuja. Yliportimon runot ovat pirteällä tavalla arkisia, ne oikein pursuavat oivalluksia. Kuten tämä:


miksi sinä

sitäkin minulta on kysytty
ikävöinko juuri sinua
vai ikävöinkö ehkä rakkautta
jolla vain on sinun kuvasi

mutta jos niin olisi
niin miksi rakkaudella 
olisi juuri sinun kuvasi
eikä jonkun muun

s.14


Teos koostuu viidestä osasta, jotka ovat nimetty näin: KOSKETA MINULLE IHO, SINÄ&MINÄ, PIMEÄ MAJAKKA, EILISTÄ EI VOI PAIKATA, MUSTA ON RIISUTTU.

Kuten kannesta ja nimesta päätellä voi, rakkautta Yliportimon tekstit käsittelevät. Sen suloista, piinallista kaihopuolta sekä hersyvää iloa:


piripinnassa

sydämeni on 
kuplivaa samppanjaa
se on villiintynyt hevonen aitauksessa
äänetön huuto valossa

sydämeni on 
kaksi lämmintä ihoa vastakkain auringossa
päiväuni sateisena iltapäivänä

sydämeni 
kuriton sydämeni
on sinun olohuoneesi
etkä sinä edes tiedä sitä

s.28


peikkopoika

pidän hiuksistasi

siitä, kun varovasti 
siirrän niitä silmiesi edestä
ja näen machon olemuksesi ohi
ujosti leimuavan katseesi

siirtäisin vaikka kerrostalon

s.29


plasebo-yliannostus

vaikka ne olivatkin 
vain haaveita
jotka kuolivat

on kipu todellista

s.66

Ja sitten, teoksen loppupuolella suru ikään kuin avaa siipensä ja nousee niille. Antautuu tuskan tuulien vietäväksi, kootakseen lopulta jälleen sirpaleisen rakkauden jäljiltä ihmisen. Uuden ihmisen.


musta hetki

kaupunki pauhaa mykkänä
katulamppujen voimattomassa hehkussa
kasvottomat sateenvarjoihmiset
liukuvat ohitseni, lävitseni

katu houkuttelee
kohti mustempaa suuntaa
ja tahdottomana tunnen
hukkuvani hidastettuun maailmaan

jossa tietoisuuteni
raiskataan jättämälläsi 
tyhjyydellä

s. 68


heräämisiä

kuinka pitikin
sukeltaa niin syvälle

kokea mitä on
kun pimeässä ei saa happea
peiton alla on kylmä
ulos on liian pitkä matka

suruja on siksi
että tietää elävänsä
erottaa valot ja varjot

ja ikävä
se on muistona siitä
että elämä on koskettanut
sydän on tuntenut

eikä silloin mikään taival
ole ollut turha
eikä mikään varjo 
ole ollut liian pimeä

s. 81

Voiko rakkaudesta sitten toipua? Parantaako aika, hiipuuko ikävä, alkaako elämä jälleen alusta? Nimikkoruno siihen vastatkoon:

poispäin ja kohti

juuri kun luulet päässeesi
siitä eteenpäin, pidemmällekin

se tulee vastaan
aivan kuin sen kuuluisikin tulla

rakkaus on pyöreä

s. 90


Kiitos Leena ihastuttavasta, koskettavasta sydänkirjasta.♥ Tätä jään kantamaan!