Belinda Bauer; Kadonneet lapset

Finders Keepers 2012, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Karisto Oy 2013, 522s. (arvostelukappale)

Katsokaa heitä.
Nyt sitä kyllä välitetään. Nyt, kun on liian myöhäistä. Missä he olivat silloin, kun hän tarvitsi heitä? He seisoskelivat kiviaskelmilla kuvitellen, ettei mikään elämässä voisi mennä pieleen. Ymmärtämättä, kuinka paljon heillä oli menetettävää. Ajattelematta seurauksia. Nyt heillä ei muuta olekaan kuin seurauksia.

Tiedätkö aina missä lapsesi on? Kysyy kirjan kansi. Tai minun tapauksessa ovat. Enpä tiedä. Mutta kieltämättä nyt alkoi hiukan huolestuttaa.

Luettuani kirjailjalta Hautanummen ja Tappajan katseen ei ollut epäilystäkään siitä, tulisinko vastaisuudessakin Belinda Bauerin kelkassa keikkumaan. Taidolla laadittuja jännäreitä ovat nämä,  sellaisia, jotka alkavat lukiessa elää ja hengittää omaa elämäänsä. Ja teosten miltei parasta antia ovat idyllisen aavat nummet, nummet jotka kaukaa katsottuina lumoavat, mutta nummille voi myös eksyä. Sieltä voi löytyä ruumiita. Sinne voi itse päätyä haudatuksi.

Finders keeper on huomattavasti osuvampi alkuperäisnimi kuin suomennoksen melko pliisu Kadonneet lapset. Jos jätät lapsesi silmistäsi, he voivat hävitä. Löytäjä saa pitää. Ja siinä missä kuuluisi olla lapsi, onkin vain lappu jolta löytyvät neljä arvoituksellista sanaa. Te ette rakasta häntä.

Kuten aiemmissa romaaneissa, tälläkin kertaa Bauer sijoittaa tarinansa pienelle paikkakunnalle nimeltä Exmoor.

"Exmoorista on tullut Britannian Chicago."

Siinä missä Tappajan katse keskittyi Jonas Hollyn elämään ja Hautanummi tutustutti teinipoika Steveniin, löytyvät nämä molemmat henkilöt jälleen kirjan keskiöstä. Taas raukkaparoille tapahtuu. Kun paikallisia lapsia alkaa katoilla, Jonas Holly palaa sairaslomaltaan poliisin työhön. Jonas, joka menetti edellisessä osassa vaimonsa... Steveniä tapaus puolestaan koskettaa siinä mielessä, että luokkatoveri on yksi kadonneista. Mutta toisaalta Stevenin onni on viimein kääntymässä. Heidän luokalleen ilmestyy viehko neito Em, joka iskee kauniit silmänsä Steveniin. Pian nuori lempi leiskuaa, mutta sitten tapahtuu - tietysti - hirveitä.

Kadonneet lapset ei ole mielestäni ihan parasta Baueria, tosin mielipiteeni ei taaskaan lähentelekään objektiivisuuta. Kärsin nimittäin inhasta dekkariähkystä, eikä genre nappaa tällä hetkellä yhtään. Siksipä odotankin mielenkiinnolla tulevia blogiarvioita kirjan tiimoilta. Koska niitä on tulossa, aivan varmasti. Muistan monen kollegan edellisiin Bauereihin ihastuneen, joten varmasti Kadonneet lapsetkin saa ansaitsemansa huomion.

Plussaa psykologisista ulottuuvuksista ja hei, aika kauhea juoni tässä!


Kun ne ovat kadonneet, ne ovat kadonneet iäksi.