Terhi Rannela ja Karisto 2013, 257s. (arvostelukappale)
Vauva itkee.
Ei, se ei ole tavallista itkua.
Lapsi ei huuda maitoa tai äitinsä huomiota.
Se kirkuu, se rääkyy, se huutaa henkensä hädässä, se karjuu keuhkojensa pohjasta.
"Kun rikkaruohoja kitketään, ne täytyy repiä maasta juurineen irti."
- Revi! kuuluu käsky.
Mustapukuinen sotilas, korkeintaan 15-vuotias, tarttuu pojan jalkoihin ja heilauttaa lapsen tottuneesti ilmaan.
Hyvänen aika. Mykkyys. Kyyneleet.
Punaisten kyynelten talo on kirja, josta tullaan vielä kuulemaan. Niin koskettavan raju, niin repivä, niin hirmuinen. Aloin ihan pohdiskella, olenko tänä vuonna näin rankkaa tekstiä lukenutkaan. Entä viime vuonna? Koskaan?
Tarina on rakennettu kannen valokuvanaisen ympärille, naisen nimeltä Chan Kim Srun. Kirjailija Terhi Rannelan vierailtua punakhmerien S12-vankilassa Kambodzassa, valokuva ei suostunut jättämään häntä enää rauhaan. Kuva, jossa nainen poskillaan kyyneleet, sylissään pikkuinen poikavauva. Kuva alkoi elää, kuiskia, puhua. Kertoa tarinaa, joka fiktiivinen, mutta samalla niin totta.
On meneillään vuosi nolla, punakhmerien järkyttävä vuosikymmen, 1970-luku. Vallitsee totaalisen aivopesun aika, johon kuuluu minuuden yhteisöllistäminen muka yhteisen hyvän nimissä. Aika, joka ajaa pakkosiirretyn kansan riisipelloille. Siellä kärsitään kuin pahimmassa keskitysleirissä. Ruokaa tarjoillaan kerran päivässä, muu aika raadetaan paahtavan kuumassa auringossa, nälkäisenä, iilimatoja jaloissa, vahtivia silmiä selissä.
On äiti, Chevy Chan, jota viedään parhaillaan Tuol Slengin kidutusvankilaan. Sylissä puolikuollut poikavauvansa, vierellä miehensä. He, jotka itse mallivaltiota olivat rakentamassa, joutuvat nyt saman valtion vainoamiksi. Mutta miksi?
Toisaalla tytär Vanna, jolta Angkar on vienyt äidin, isän, veljet, kodin, muistot päättyy myös töihin riisipellolle. Teoksen alkupuoli kuluu 1970-luvulla äidin ja tyttären näkökulmia vaihdellen. Toinen osa taas vie 2000-luvulle, aina näihin päiviin asti. Silloin Vanna, viiden lapsen äiti jo, saa viimein selville, mitä hänen perheelleen tapahtui noina järkyttävinä vuosina. Mistä itse pelastui.
Toisessa osassa tutustumme myös Vannan tyttäreen, jolla omat ongelmansa, sekä aviomieheen, jota kuolevien silmät vainoavat joka öisissä painajaisissa. Huudot. Itkut.
Itku minullekin teoksen parissa tuli. Sisäisesti suorastaan huusin läpi kirjan, niin raastavan lähelle tarinan päästin. Kivuliaasti aivan ihon alle. Myönnän, että vaikka olenkin kuullut uutisissa Kambodzan oikeudenkäynnistä, jossa punakhmer-johtoa yritetään edelleen saada vastuuseen teoistaan, olen asiat totaalisesti sivuuttanut. En sivuuta enää.
Tuol Slengin vankilassa kun kidutettiin kolmekymmentä vuotta sitten 17 000 vankia. Heistä tiettävästi hengissä selvisi 12. Kuvan nainen ja hänen poikansa tapettiin raa'asti melko pian valokuvaamisen jälkeen.
Terhi Rannelan tuotantoon en ole aiemmin tutustunutkaan, mutta tämä kirja, tämä tarina vakuutti tämän bloggaajan täysin. Miten syvälle Rannela historiallisiin tapahtumiin onnistuukaan pureutumaan. Miten lähelle nämä ihmispoloiset tuomaan. Kerronta ei maalaile turhia, mutta kuitenkin se on, pelkistettynäkin lumoavan kaunista. Ettei ihan hehkutihehkuti-osastolle mentäisi, pientä miinusta antaisin toisen luvun henkilöpaljoudesta. Tungosmainen fiilis tuli liian rönsyävästä materiaalista, joka kuitenkin kuroutui kauniiksi jälleen viimeisessä luvussa.
Mikä kirja! Punaisten kyynelten talo on todella runsaat blogisavut ansainnut!
Teoksen on lukenut ainakin Notkopeikko
***
Niin isä sanoi: tuntuu hullunkuriselta, että kaikki maapallon ihmiset näkevät saman auringon, kuun ja tähdet. Vaikka emme ymmärtäisi toistemme kieltä, ymmärrämme samaa maisemaa.
Miustakin juuri tuo lainaamasi kappale on kirjan ehdottomasti vahvinta antia. <3 Ihan meinasi itku tulla, varmaan ollut 15-vuotiaalle nuorelle miehelle melkoinen koettelemus, kun puolue käskee eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin totella. Todella vaikuttava kirja. Jos Terhi Rannela noin niin kun muuten kiinnostaa, niin Taivaan tuuliin on myös hieno teos. <3
VastaaPoistaNotkopeikko, kiitos kommentistasi! :) Kyllä, Taivaan tuuliin meni heittämällä lukulistalle.
PoistaMä olen varma, että aina kun teos nousee esille, blogeissa, tai missä tahansa, saan kyyneleet silmiin. Uskomattoman vahva tarina!
Voi että! Uskon, että tämä on hieno ja vaikuttava teos, mutta minä en uskalla lukea sitä. Aihe on liian rankka. Ehkä joskus, kun omat lapset eivät ole enää pieniä... Kiitos kun luit ja esittelit tämän kirjan, Annika!
VastaaPoistaOle hyvä, Maria <3 Ja valitettavasti en uskalla suositella herkille, varsinkaan pienten lasten äideille... Mä osaan tavallaan etäännyttää itseni tekstistä aika hyvin, mutta tämä meni kaikkien suojavarusteiden ohi.
PoistaMinusta on hienoa että olet lukenut tällaisen kirjan ja esittelet blogissasi. Näistä on tärkeää lukea, mutta tiedän etten ikinä pystyisi itse...tämä vaikuttaa liian rankalta minulle. Mutta todella hieno arvio!
VastaaPoista<3
Kiitos, Jenni <3 Ja jos yhtään siltä tuntuu, kokeile. Aina voi jättää keskenkin.
PoistaIhan sama juttu kuin Jennillä ja Marialla, lasten syntymän jälkeen olen sivuuttanut tietyn aihepiiriin ihan kokonaan. Välillä sentään yritän, kuten vaikkapa lukemalla Huoneen, mistä pidin kovasti, mutta hyvin usein en yksinkertaisesti jaksa. Omat pelot ja lapsiin kohdistuva hätä tulee niin liki. Siitä huolimatta, tämä kuulostaa todella hyvältä ja tärkeältä kirjalta. Kiitos siitä, että esittelit tämän. Toivottavasti kirja saa huomiota ja omat lukijansa, sillä aihe onni tärkeä.
VastaaPoistaKiitos, Amma <3 Ja kyllä, uskon ja toivon kirjalle suuresti huomiota. Kuten edellä kommentoin, pienten lasten äideille tätä ei oikein uskalla suositella. Koska uhri, uhrit vauvoja ja lapsia. Mässäilyä kirjassa ei ollut, mutta hyvin rehellinen tarina, joka tapauksessa.
PoistaHuh, kuulostaa rankalta. En ihmettele, jos itku tuli.
VastaaPoistaRannelalta olen lukenut vain jonkun nuortenkirjan aiemmin, mutta ehkä tätä voisi harkita. Rankasta aiheesta huolimatta.
Katri, lue, lue! Kyllä sä pystyt, kun minäkin :)
PoistaVoi kamala mikä aihe. Siitä huolimatta haluan lukea sen :/
VastaaPoistaKirjan nimi on hieno ja koskettava...
Lue vain, Mai! Kamala lukukokemus, silmät avaava.
PoistaMiten tämä on mennyt minulta ohi? Pelottaa, mutta en voi jättää lukematta. Kiitos ihana Annika, kun kirjoitit tästä(kin)!
VastaaPoistaTaitaa olla hieman erilaista Rannelaa? Luin häneltä joskus nuorille suunnatun Minä, Amsterdam ja Anne F. ja se oli hyvä kokemus :)
En ole juu aiemmin lukenut, mutta tulen kyllä lukemaan :) Ja Anni, sullahan ei ole lapsia, joten anna mennä vaan. Voin tarpeen vaatiessa tsempata <3
PoistaEn olekaan Rannelaa lukenut koskaan, joten mielenkiintoista kuulla tästä. Kirjallisuus on keino puhua vaietuista asioista. Ei voi kuin vain äimistellä ihmisen julmuutta.
VastaaPoistaKirjanainen, nimenomaan! Rohkea nainen tämä Rannela, kun tällaisen aiheen esiin nostanut.
PoistaSain tämän kirjan myös ja oli pakko aloittaa heti. Rannelan nuortenkirjat ovat olleet niin vaikuttavia. Palaan lukemaan paremmin sun tekstin, kun saan kirjan luetuksi ♥
VastaaPoistaMari a, sulla ei tämän parissa kauaa mene! Kauhunsekaisin tuntein odotan, mitä mieltä olet kirjasta ♥
PoistaSain luettua kirjan jokin aika sitten, ja nyt kirjoitettuakin =)
PoistaEn aivan päässyt samalle tunnetasolle lukiessani, varsinkaan alkuosassa. Jälkimmäinen osa oli mulle läheisempää. Voi olla että Echlinin Kadonneet olivat jotenkin välissä - muistan, miten kylmän olin se kirja jätti pitkäksi aikaa sisälleni. Mutta minusta on tärkeää, että ihmiset kokisivat myös toisella puolella maailmaa tapahtuvat asiat tapahtuviksi tässä aivan samassa maailmassa, jossa elämme kaikki. Ja siksi Kamputseasta kertova kirja on tärkeä.
Kuulostaa melko vaikuttavalta kirjalta! Kiinnostuin, mutta toisaalta tuo lukunäyte pelottaa... Katsotaan päätyykö luettavien listalle, suosittelusi ainakin on vahva!
VastaaPoistaTuo sitaatti on se pahin. Muu verhotumpaa, joten... Kokeile rohkeasti!
PoistaVoi ei, ehdin jo varata tämän kirjastosta, mutta nyt alkoi hirvittää...
VastaaPoistaKuten muutama muukin on sanonut, minäkin olen lasten myötä tullut todella araksi tietynlaiselle kirjallisuudelle. Ja elokuville, joissa lapsille tapahtuu pahaa.
No, katson tilannetta uudestaan, kunhan saan kirjan käsiini.
You can do it! :) Kuten Villikselle kommentoin, tuo sitaatti on provosoivinta mitä kirjasta löytyy. Muuten väkivallalla ei mällätä, mutta tietysti asioista on kerrottava niiden oikeilla nimillään. Mä osaan etäännyttää itseni ihan kiitettävästi tekstistä, kun kannet painuvat kiinni, unohdan pian. Mutta tätä en kyllä unohda. (samaa osastoa kuin esim Saven Paljain jaloin)
PoistaTiedän, että missään tapauksessa en pysty tätä lukemaan. Seuraan paljon politiikka ja vainoja yms., mutta näin likelle en kestä mennä.
VastaaPoistaLuin aikanaan Sade lankeaa, joka kertoi Darfurin sodasta, vainoista, iilimadoista, kuolemista...,mutta sen tyyli auttoi kestämään. Jo tuo valokuva kuiskii rankkaan kuolemaa...ja siinä sitten...vauva. Punakhmerit tekivät lapsille siis ihan samaa mitä natsit tekivät juutalaisten vauvoille...hirvittää.
Elämäni rankin kirja on ollut Nadeem Aslasmin Elävältä haudatut, joka sukeltaa suoraan Afganistanin sodan uhrien kauhuihin. Siellä ei suvantoja ole, mutta Aslamin kieli on lukijalle pelastusrengas...se kirja, jossa lumikurjet itkevät ja niiden kyyneleet valuvat pitkin vuorten rinteitä.
Olet sinä aika tyttö, kun tämän Punaisten kyynelten talon luit ja Rannelalle iso kitios, että hän kirjoitti tämän tarinan. Jaksoi kirjoittaa.
♥
Leena, minäkin tykkäsin Sade lankeaa -teoksesta. Kirjoitettu enemmän ironialla kuin tämä, tässähän ei paljoa naureskeltu. Tosin aihe.
PoistaKaikkea ei kykene. En minäkään vastaavia voi montaa ottaa, muuten lähtee viimeinenkin elämänhalu :) Mutta samaa mieltä kanssasi: Rannela on rohkea nainen!
♥
Hei Annika ja rakkaat kirjojen ystävät! En malta olla kommentoimatta: kiitos hienosta kirjoituksesta sekä kommentoijien ajatuksista ja kannustuksesta.
VastaaPoistaPunaisten kyynelten talo on rankka ja surullinen, on, koska en voinut lakaista niitä käsittämättömiä tekoja maton alle. Myös kirjoitusprosessi oli hyvin intensiivinen. Olen kertonut kirjasta julkisesti vasta kahdessa tilaisuudessa, mutta molemmissa sekä haastattelijalla että kirjailijalla on ollut kyynel silmässä - se on vähintä, mitä olen valokuvan naiselle velkaa.
Punaisten kyynelten talo ei kuitenkaan ole pelkästään ahdistava, vaan (toivottavasti) myös toiveikas, tulevaisuuteen kurottuva, anteeksiantava. Romaanin toisen osan teini-ikäinen, apsaraa tanssiva Chanda on oma suosikkihahmoni: hän edustaa uutta Kambodzhaa, tulevaisuutta, mahdollisuuksia.
Toivon tietenkin, etteivät kaikki lukijat karkotu kirjan ääreltä sen mustan aiheen vuoksi. Itkeminen puhdistaa.
Terhi, kiitos sinulle sekä kommentistasi, että kirjasta, joka taatusti vuoden koskettavin. Vuoden tapaus <3
PoistaEn tosiaan tuonut postausta kirjoittaessa esille toivonnäköalaa, jollaisen kyllä tarinasta löysin. Mahdollisuuden antaa anteeksi. Olin kirjoittaessa eräänlaisessa sokissa, mutta nyt kun pöly vähän laskeutunut, huomaan toisenlaisetkin elementit.
Uskon, että kirjoituskokemus on ollut raastava. Vielä kerran sinulle kiitos! Ja tuo on niin totta; itkeminen puhdistaa.
Minulla on sama tilanne kuin monella muulla tähän kommentoineella, eli pienet lapset kotona saavat tämänkaltaiset kirjat repimään paljon syvemmältä kuin tavallaan haluaisi. Silti olen huomannut hakevani entistä enemmän juuri tällaisia kipeitä kirjoja lukulistalleni. Jotenkin nämä auttavat asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja tavallaan järkyttävät oikealla tavalla, olen lukenut näissäkin kommenteissa mainitun Huoneen, lisäksi kirjoja lapsen itsemurhasta, kaikenlaisesta etääntymisestä, tulehtuneista suhteista jne. Väitän kivenkovaan että tämä on minulle ja monelle muulle terveellistä ja tarpeellista. Tsemppiä kaikille tähän kirjaan ja muihin samanlaisiin tarttuneille ja tulevaisuudessa tarttuville, me teemme lapsillemme palveluksen kun käsittelemme asioitamme!
VastaaPoistaKiitos tästä hienosta arvostelusta, kirja menee korvan taakse välittömästi! Ja kiitos myös kirjailijalle, kiitos (tulevasta) tilaisuudesta puhdistua itkun ja seiniintuijottelun kautta!
Risto, no nimenomaan! Pienten lasten vanhemmille tällaiset lukukokemukset ovat eräänlaista kidutusta, mutta lopulta, näin jälkikäteen voin sanoa tarinan myös puhdistaneen. Näistä ei saa vaieta, näitä ei saa unohtaa!
PoistaJa mä odotan innolla postaustasi kirjasta. Tule vinkkaamaan kun olet lukenut, ellei mua kuulu :)
Tuntuu jotenkin hävyttömältä todeta, että tämä on aivan varmasti kirja juuri minulle. En pelkää enkä karttele väkeviäkään aiheita niin kuin, Annika, tiedätkin. Jotenkin vain joskus tulee olo, että pitäisi perustella, miksi haluan sellaisia rankoiksi luokiteltuja kirjoja lukea. Siedän kyllä todella hyvin raakuutta, vaikka en suinkaan ole immuuni sille tai muutenkaan käsittääkseni tunteeton. Luulen, että osaan käsitellä niitä tunteita - siksi kestän kirjatkin. Ja vaikka minulla ei ole lapsia, olen minä itse ollut joskus lapsi. Siinä mielessä lapsen tuskaan osaa samastua.
VastaaPoistaElegia, mä ymmärrän niin hyvin, koska olen itse samanlainen! Etäännyttäminen, siihen vain on tullut tottuneeksi (Siperia opettaa). Mutta tämä kyllä läpäisi puolustukseni täysin. Siispä: etsi kirja käsiisi!
Poista