Hjorth & Rosenfeldt; Tunturihauta

Suom. Veijo Kiuru ja Bazar 2013, 475s. (arvostelukappale)


Se oli lasten syy. Siinä helvetin haudassa olleiden lasten syy. Hänen ei olisi pitänyt olla tekemisissä kuolleiden lasten kanssa. Hän ei enää kestänyt sitä. Ne lapset olivat suora yhteys Sabineen. Suoraan tuskan ja syyllisyyden ytimeen, jota hän oli vuosien mittaan yrittänyt kapseloida, mutta joka aina vuoti jonkin verran myrkyttäen häntä hitaasti.

Voi tätä läppärittömän ihmisen piinaa... Helpotukseksenne, tai ainakin omaksi sellaiseksi todettakoon, että ensi viikolla teen näyttävän (tai vähemmän näyttävän) paluun netin koukuttaviin ja riippuvuutta aiheuttaviin maailmoihin. Siihen asti, yrittäkää kestää blogin karua ulkomuotoa, minä kun en edelleenkään pääse kirjaston koneella linkittämään / lisäämään juttuihin kuvia.

Ankelta näyttää, mutta väliaikaista tämä.

Sebastian Bergman -sarja on sellainen, johon tämän lukijan koukutti Mies joka ei ollut murhaaja -teos. Oppipoika lisäsi Seba-kuumetta, jolloin kolmatta osaa, itsenäistä sellaista, aloin odottaa jo tuskanhiki otsalla. Pakko saada kuulla miehestä lisää. Nyt kolmas osa, Tunturihauta on luettu, koettu, eletty.


Sebastianin mielestä suuret, autiot paikat olivat todellakin yliarvostettuja. Miksi oli muka upeampaa voida nähdä monen kilometrin kuin parinsadan metrin päähän? Vaikka totta: vesiputoukset olivat kyllä mahtavia ja vuoret saattoivat olla dramaattisia, mutta hän ei saanut niistä mitään irti. Ne eivät puhutelleet häntä. USA:n-vuosinaan hän oli kierrellyt ympäriinsä. Nähnyt Grand Canyonin, Kalliovuoret, Niagaran putoukset. Hän oli kuullut ihmisten "ohottelevan" ja ahattelevan" ja puhuvan kaikesta suurenmoisesta ja miten sillä sai muistutuksen omasta pienuudestaan - aivan kuin siinä muka olisi ollut jotain kehuttavaa.
Idiotteeja.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt sekoitelma toimii. Heidän luoma päähenkilö, äreä, epäsosiaalinen ja seksiriippuvainen Sebastian on tragikoominen henkilö. Aivan valloittava persoona, ainakin näin naislukijan näkökulmasta katsellen... Sarjan tenho nojaakin vahvasti traumaattisen Sebastianin persoonaan. Taustalla kiinnostushermoon pistää koukku; salaisuus, joka leijuu Seban ja Vanjan yllä. Se onkin toinen juttu selviävätkö kiemurat tässäkään kirjassa.

Muutkin teoksen henkilöhahmot ovat pilke silmässä laadittuja. Inhimillisiä, hauskoja, ongelmaisia. Helposti samaistuttavia. Minusta itse tarina ei tällä kertaa kovin jännittävä ollut, valittelihan myös Seba sen tylsyyttä useaan otteeseen... Parasta ja kiehtovinta romaanissa olivatkin henkilöiden väliset suhteet. Dekkaridraamaa parhaimmillaan.

Mutta jokunen sananen vielä itse tarinasta. Juonihan sijoittuu tällä kertaa Pohjois-Ruotsin Jämtlandin jylhiin maisemiin, jotka tosin Sebastinia pitkästyttivät. Ruskan keskeltä löytyy vanha hauta, sieltä neljän aikuisen ja kahden lapsen luut. Tutkinta ei kuitenkaan tunnu etenevän pätkääkään. Kuinka kokonainen perhe voi kadota ilman, että kukaan jäi heitä kaipaamaan?

Tunturihauta ei ylettänyt mielestäni ihan sarjan aiempien osien tasolle syystä että... No, juoni oli kohtuu tylsä. Onneksi henkilöt loistivan jälleen sen verran kirkkaasti, ettei teoksen parissa kuitenkaan tylsistyttänyt. Ollenkaan.

Melkoisia kieroilijoita nämä Hjorth & Rosenfeldt, sen verran piinalliseen kohtaan kirjansa taas jättivät...