Delphine de Vigan; Yötä ei voi vastustaa

Rien ne s'oppose á la nuit 2011, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2013, 318s.

Pian Lucile lähtisi pois, hän jättäisi taakseen melun, hälinän, liikkeen. Sinä päivänä hän olisi yksi, yksi ainoa, muista erillinen, hän ei enää olisi osa kokonaisuutta. Hän mietti usein, miltä maailma silloin näyttäisi, olisiko se uhkaavampi vai sittenkin lempeämpi.

Eräänä tammikuisena aamuna löytää ranskalainen kirjailija Delphine de Vigan äitinsä kodistaan vaalean tuhkan sinisenä, oudolla tavalla tummuneena. Kuolema on viimein tavoittanut pitkään piinatun Lucile-äidin. De Vigan ryhtyy tutkimaan äitinsä kirjavaa elämää, josta ei käänteitä eikä draamaa puutu. Ei myöskään kärsimystä, hiljaista ja äänekästä kipua, joka tarinan edetessä räjähtää myös lukijan silmille.

Kauniisti kirjailija kuvaa kirjoitustyön vaikeutta, suoranaista mahdottomuutta. Lucilen jäljellä olevat sisarukset muistavat asioita eri tavoin, ne jotka perimmäisen totuuden tietäisivät, ovat jo kuolleet. Ja kuolemaa, kalmaa, itsemurhia, perheen historia onkin tulvillaan. Äitinsä lähdön jälkeen myös Lucile tekee itsemurhan. Tämä ei hänen terapeuttiaan hämmästytä, pikemminkin ihmetyksen aiheena on se, kuinka Lucile jaksoi elämää niinkin pitkään. Isoäitiyteen saakka.

Yötä ei voi vastustaa on väistämättömän fiktion värjäämä, mahdollisimman tosi tositarina Lucilesta, joka kasvoi suurperheessä boheemien vanhempiensa rakastavassa mutta myös hajoittavassa otteessa. Sisarusparvesta osa kuoli jo lapsina, vaikka perheidyliä pidettiinkin yllä kaikin keinoin. Hiljainen lukutoukka Lucile tienasi rahaa perheelle toimimalla lapsimallina.

Hän yksinkertaisesti nousi viimeisenä sängystä aivan kuin koko elämä olisi kirjojen sivuilla, aivan kuin riittäisi, että istui suojassa ja tarkkaili elämää kauempaa.

Myöhemmässä elämässä, saatuaan kaksi omaa tytärtä (joista toinen tietysti Delphine), Lucile jää yksinhuoltajaksi ja hänen mielenterveytensä alkaa rakoilla. Hulluus pyrkii esiin, saaden aina vain väkivaltaisempia muotoja.

Lucilesta tuli hauras, harvinaisen kaunis, hauska, hiljainen, usein rohkea nainen, joka seisoi pitkään kuilun partaalla päästämättä syvyyksiä koskaan kokonaan silmistään, hän oli ihailtu, haluttu nainen, joka sytytti intohimoja, hän oli kärsinyt, loukattu, nöyryytetty nainen, joka menetti kaiken yhdessä päivässä ja vietti pitkiä kausia psykiatrisessa sairaalassa, hän oli lohduton, ikuisesti syyllinen, yksinäisyytensä sisään muurattu nainen.

Ja nyt Delphine yrittää selvittää, mikä lopullisesti mursi äidin psyykkeen. Syitä on monia, mielikuvituksen ja totuuden raja häilyvä. Silti kirjailija luo kauniin mutta karun kertomuksen äidistään ja samalla omasta epävarmuuden täyttämästä lapsuudestaan, kuin paperiseksi ruumisarkuksi Lucilelle.

Jo nuorten kirja No ja minä ihastutti minut de Viganin hienostelemattomaan mutta silti lyyriseen kerrontaan. Yötä ei voi vastustaa on uskomattoman koskettava ja koukuttava teos. Mitä suurimmassa määrin täydellinen.


Ja olen jo pitkään tiennyt, että tällaisessa tilanteessa on parempi pysyä pystyssä kuin käydä makaamaan, alas ei kannata katsoa.


***

Teoksen ovat lukeneet lisäkseni ainakin

Leena Lumi
Katri
Arja
Noora
Kirjat ja kannet