Marko Hautala; Kuokkamummo

Tammi 2014, 328s.

Miksi se liikkuu ukkosella?
Miksi se ei ole lähtenyt pois?
Vartioiko se tosiaan jotakin?
Onko sen sielu vankina meressä?
Kukaan ei tiedä.
Te ette sitä tiedä.

Kun Tammi julkaisi syysuutuutensa, Kuokkamummo iski katalogista silmään lailla kuokan. Makaaberin ja itsepäisen oloinen kirja, jota Marko Hautalan aiempaan tuotantoon perehtyneet lukijat ovat varmasti innolla (ja kauhulla) odottaneet. Tähän ryhmään minäkin kuulun. Kuten Leena Lumi totesi Unikoiran yhteydessä, Hautala on mies joka osaa kirjoittaa. Häneltä voi odottaa mitä tahansa. Jo uutukaisen nimi huokui sellaista uhmaa, että tämä lukija putosi polvilleen.

Eikä odotus ollut turhaa. Kuokkamummo ryskii mustine kielineen kauhukirjallisuuden kärkeen tarinalla, joka on miltei pelottavan looginen


"Lasten mörköjuttuja", hän sanoi, kun äänite loppui. "Kuokkamummo kuulostaakin lasten jutulta. Hassua, jännittävää ja aivan helvetin hyödytöntä."
"Ei ole", Maisa vastasi, "jos se on jatkunut 80-luvulta saakka. Ehkä jo ennen sitä. Sä tiedät urbaanilegendan ennusteen."
"Maksimi kaksi sukupolvea", Pasi sanoi.
"Mutta tämä juttu..."

Kyse on siis tarusta, jolla erään lähiön nuoret on pidetty kurissa ja nuhteessa jo vuosikymmenet. Kuokkamummotarinan kuunteleminen pommisuojassa on eräänlainen aikuistumiseen liittyvä riitti. On kuunneltava Saarna, on kunnioitettava tuota kammottavaa mummohirviötä, myöhemmin on todistettava kavereille, ettei tilanne pelottanut. Ei yhtään.

Mutta onko kyse vain harmittomasta tarusta, jostakin pimeästä lahkolaisuudesta:

Uskonnon esihistoria on, että puhekyvyttömät apinat piti ukkosta ja maanjäristystä elävänä olentona. Niin kuin mekin pidetään oikkuilevaa tietokonetta vaistomaisesti elävänä olentona, jota pitää rankaista kiroilemalla ja lyömällä näyttöä."


Vaiko sittenkin jostain paljon pahemmasta?

Kirjan keskiössä pyörivät Samuel ja Maisa, nyt jo aikuisia ihmisiä, jotka ovat palanneet lapsuudenmaisemiin. Molemmilla on omat kokemuksensa kaupunkilegendasta. Molemmilla on velka maksettavana. Ja nyt on tullut aika suunnata askeleet jälleen Bondorffien huvilalle...

Kerronta liikkuu nykyhetkestä 80-luvulle. Se muistuttaa lukijaansa teinirakkauksista, lapsuuden aikaisista peloista, rappukäytävistä ja autioista pihoista. Se on realistinen, miltei rivo.

Niin. Yritän tässä naputtelun ohella miettiä, mikä Kuokkamummosta tekee niin upean. Niin pelottavan. Onko se Hautalan kyky tuoda pienin elein kauhu betonin harmaaseen arkeen? Onko se juonen kierous, joka ei jätä rauhaan kirjan sulkemisenkaan jälkeen? Vaiko mystinen töytäisy, huomion kiinnittäminen aivan lähelle, mahdottoman tekeminen mahdolliseksi?

Lukukokemuksena varma, vahva, vimmainen. Rohkeasti vain kirja käteen ja kuokkimaan!


Ikkunaan läiskähti vaahteranlehti. Se alkoi valua hitaasti alaspäin kuin meritähti. Hetken oli täysin mahdollista kuvitella, että maailmanloppu oli alkanut ja että meri oli juuri alkanut luovuttaa kuolleitaan.

***

Teos löytyy myös täältä