Vuokko Sajaniemi; Pedot

Tammi 2015, 308.

Älkää ottako sutta ystäväksenne, älkää koskaan päästäkö sitä lähelle. Susi pysyy aina sutena, sitä ei voi kesyttää. Jos pelko häviää, saa susi vallan; silloin se hyökkää koko voimallaan, eikä ihminen voi sitä vastustaa. Ja siitä sudesta, joka on kerran saanut maistaakseen ihmislihaa, tulee kaikkein vaarallisin.

Nuoruuttaan elävä Maria liimaa ihanan, ihanan Marilynin kuvan seinälle. Se on ikoni isä, minun ikonini. Kaunis Marilyn katselee raukeasti julisteesta suojattiaan, Mariaa, ortodoksityttöä, äiditöntä, isänsä ainutta. Ikkunan takana hiipii mystinen suippokorva, tarkkana, silmät silläkin tiiviisti tytössä. Sillä susi on tullut jäädäkseen. Pienen pohjoisen maalaispitäjän asukkaiden mielet järkkyvät; sutta pelätään ja ihaillaan niin suurella yhteishengellä, että otus alkaa saada ylimaallisia piirteitä.

Ja samalla pieni kirkko elää vihertävää, tuohusten tuoksuista arkeaan. Pyhästä toiseen kokoonnutaan kuulemaan evankeliumia, mutta myös uusimpia juoruja. Marian isä on toisaalta kirkon Isä. Vaimonsa menettänyt, aina hiukan etäällä pysyttelevä Lasse ehtii vielä tarinan myötä rakastua uudelleen. Paljon muutakin tapahtuu, peruuttamatonta. Mariasta kuoriutuu kärsivä nuori nainen, kuin marttyyri hän on. Eikä susi jätä kylää rauhaan...


Miksi aina vain törmää rajoituksiin ja pieniin, liian ahtaisiin tiloihin. Sillä niin monta kertaa on Maria ajatellut sitä: kuinka arkussa vain kovat laudat, ehkä purppuranpunainen pehmuste, mutta ei se paljolta suojaa, tuo ohut kangas. Vain jäykkä, kivulias asento, jossa on niin kova maata. Ja kuinka sen on voinut tuntea jo nyt, nuo ahtaat seinät ympärillä, kuin kantaisi sitä mukanaan ja jo eläisi siinä, ruumiinsisäisessä arkussa.


Pedot on uskomaton teos. Se leikittelee kielikuvilla, hiipii iholle, jopa riipii sitä, mutta vetäytyy äkkiä takaisin varjoihin. Sanoo paljon, jättää sanomatta enemmän. Lukijan vastuulle jää tehdä havaintoja, ymmärtää. Pedot on suuri romaani pienistä ihmiskohtaloista, runomuotoon puettu. Ja juuri tuo tunnelma, jota takakansikin julistaa, tekee kirjan lukemisesta niin nautinnollista.


Kuin veri ristiinnaulitun haavoissa, tai hangella höyryävällä haaskalla; kuin ikkunaan lentäneen linnun otsalla tai Marian  iholla. Ei siinä ole mitään pelottavaa. Se kertoo, että sitä on sittenkin elämässä kiinni, siitä osallinen. Että vaikka elämä voi olla piilossa, saa sen kuitenkin niin helposti näkyville. 


***

Teoksesta on blogannut ainakin Krista ja Villis.