keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2018

Hanna Velling; Kirjosieppo



Bazar 2018, 252s. (ennakkokappale)



Nupun vauva-aika tuntui kaukaiselta painajaiselta. Nyt painajainen oli saanut ensimmäistä jaksoa kamalamman jatko-osan.


Mieti hetki viimeistä eroasi. Tai lapsesi vauva-aikaa. Tai kohtuuttomia ihmissuhdeongelmia. Mieti, miltä se tuntuu, kun keskelle vauvanhuuruista, jauhelihakastikkeen tuoksuista arkea isketään kirves. Mies toteaa lakonisesti muuttavansa pois kotoa. Hän ei tarvitse sinua enää, hän ei sinua halua. Maa putoaa jalkojesi alta.


Annasta kuoriutui ulkopuolinen tarkkailija. Jännittävää, tämähän meni kuin elokuvissa! Primitiivistä käytöstä kehiin, kun jotain yllättävää ja karmeaa tapahtui. Toivottavasti joku sai kaiken tallennettua. Tämän oli pakko olla piilokamerakepponen.



Näin käy Annalle, kaunissydämiselle mutta hiukan sinisilmäiselle nuorelle naiselle, joka on tottunut hoitamaan Nuppu-taaperoa ja Nasu-koiraa. Makella on jo aiemmasta suhteesta teini-ikää hipova poika, Makella on jooga-harrastuksensa ja omat menonsa. Mutta kaikki on silti niin kuin pitääkin. Eikö olekin?

Make lähtee, Anna jää. Toki hänellä on äitinsä ja ystävänsä, toki Annalla on putkirempan kouriin joutuva vuokra-asunto ja kaikista tärkein; tytär Nuppu. Annalla on työpaikka, vai onko pian sitäkään? Perusturvallisuus rapisee kuin murrettu savi, alkaa mustasukkaisuuden, ahdistuksen ja uudelleen rakentamisen kierre.

Tästä aiheesta esikoisromaaninsa kirjoittanut Hanna Velling ottaa irti niin kauhunsekaisen paniikin, kuin tragikomiikankin. Elämä ei lopulta ole kovin vakavaa. Nainen, myös itsensä pieneksi ja heikoksi tuntenut, voi löytää sisältään leijonan voimat. Elämä yllättää, elämä riepottelee, mutta se kantaa. Luin kirjan juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tämä oli kuin tehty minulle.


Upea, ilahduttava esikoisromaani julkaistaan 7.8.



Anna olisi halunnut vain nukkua. Olla ilman huolia ja tajuntaa muutaman kuukauden. Miten pitkään vaihe vielä kestäisi? Tuntui että piti väkisin pitää päätään pinnan yläpuolella. Minna oli vinkannut jostain Fisherin eroseminaarista, mutta eihän yksinhuoltaja sellaiseen repeäisi.




torstaina, kesäkuuta 14, 2018

Niklas Leavy; Veren maku


Nattviol. Stockholm Calling - en trilogi 2017, suom. Petri Stenman ja Like 2018, 382s. (ennakkokappale)




He olivat varmoja siitä, että lenkkeilijän kimppuun oli hyökännyt susi. He kuvailivat karvaisen selän ja sen kuinka kynnet olivat repineet kasvot riekaleiksi yhdellä huitaisulla. Kuinka ruumis silvottiin. Kun henkilö oli maannut maassa, susi oli seissyt nelinkontin ja haistellut verta. Se oli kääntynyt ympäri ja tuijottanut heitä, siitä Chrille oli varma.



Punk-skenessä varttuneen kirjailijan, kustannustoimittajan ja muusikon Niklas Leavyn teos ryntäsi heti ilmestyttyään lukulistani kärkisijoille. Mietin tosin mahtaako tällainen fantasianomainen inhorealistinen tarina olla juuri minua varten. En ole varma vieläkään. Mutta Veren maku tuli luettua ja onhan teos hyvänen aika melkoinen sensaatio! Se kertoo paljon mutta kätkee vielä enemmän. Se ei nöyristele, ei takeltele sanoissaan, se kaivautuu hirveällä voimalla lukijan aivoihin.


Tammikuun puolivälissä tukholmalaiset raahaavat sielujensa polvilumpioita läpi lumisohjon. Joulutähdet ovat sammuneet, uudenvuodenlupausten paiseet puhjenneet, lompakot tyhjentyneet ja kevääseen on monta saatanallisen pitkää kuukautta.



Tarina on yksityisetsivä Ebba Lindhin, hänen, jota oman elämän paino viettää alaspäin. Ebba on silti sisukas nainen. Toisin kuin muuta kaupunkia, häntä eivät hetkauta Tukholmaa ravistelevat mystiset ihmissusimaiset murhat. Kun Ebba ryhtyy penkomaan perhesalaisuuksia kauniille toimeksiantajalleen, silloin mennään eikä meinata. Yöt ovat äitiydessään epäonnistuneelle naiselle saalistuskenttiä. Pimeässä kopisevat stilettikorot ruoskan lyödessä tahtia.


Veren maku on fantastinen osoitus siitä kuinka luodaan tunnelmia, kuinka tavallisuudesta muovataan mörköjä. Stockholm Calling -trilogia polkaistaan käyntiin erityisesti kaupungin katujen tarkkanäköisellä kuvauksella: Jossain kaiken likaisenruskean lumen, kaikkien pakkasenpuremien pensaitten, ruostuvien bussien ja täpötäysien elintarvikeliikkeiden seassa vähintään pari perhettä oli rikottu kuin lasi. Teos onkin kirjailijan omien sanojensa mukaan rakkaudenosoitus Tukholmalle, Värmlannille ja punkille.



Hän huomasi jotain, mikä sai hänet pidättämään henkeä.
Kaktus ikkunalaudalla kukki.




keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2018

Katariina Vuori; Erään tapon tarina



Like 2018, 207s.



- Joko isä tai äiti kuolee, mää sanon ja ravistan itseni irti.


Tämän teoksen kohdalla mieleni lyö tyhjää. Tunteet mylläävät, silmistä valuu kyyneleitä. Miten epäreilua, miten epäoikeudenmukaista elämä joskus onkaan? Oikeastaan aika usein. Tällaista tapahtuu joka hetki. En edes uskalla kuvitella kuinka monessa perheessä uinuu raateleva leijona. Arki sujuu ajoittain rauhallisesti ja hyvin. Sitten ilma yhtäkkiä sähköistyy, isän silmiin ilmestyy vieras, sairaalloisen kiiltävä katse, kädet puristuvat nyrkkiin...

Ja lapset, ja äidit, miten he elävät pelossa joka hetki, joka ainoa minuutti. Se on käsittämättömän hirveää ajateltavaa ja juuri siksi annan rakkauden täyteisen tunnustuksen sekä Askolle, että Katariina Vuorelle rohkeasta teoksesta. Vaikenemisen aika on ohi. Erään tapon tarinan on tultava julki.


- Niin mää aattelin kun en haluais tehä isälle korttia.
Opettaja mutristaa suutaan eikä näytä tyytyväiseltä. Se laittaa käsivarret puuskaan.
- Ja miksi et?
Kaikki tuijottavat.
- No kun mun isä ei oo kotona.
- Missä hän sitten on?
- Pelson vankilassa. Sinnekö mää sen sunnuntaina vien?



Suomessa on julkaistu kohtuu vähän "true crimeä" tai sitten olen vain onnistunut romaanit missamaan. Askon tarina sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle jossa pieni perhe asuu vaatimattomissa olosuhteissa. Asko, isä ja äiti. Isä tosin viettää suuren osan ajastaan vankilassa, ja juuri ne hetket ovat perheessä huolettomia. Silloin voi vapaasti hengittää. Mutta kun Esko palaa kuvioihin alkaa väkivallan, alistamisen ja pelon päivät. Monesti äiti ja Asko pääsevät mummolle turvaan, liian usein eivät. Ja silloin onkin helvetti kirjaimellisesti irti.

Lopulta asiat kärjistyvät pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.


Vaikka Askon tarinaa on hienosti jo mediassa käsitelty, en tahdo omassa blogissani "spoilata" loppuratkaisua. Lukekaa itse tämä riipivän ajankohtainen mutta tärkeä teos. Voin luvata ettei maailma näytä kirjan jälkeen enää samalta.

Minä kiitän!



- Äiti tappaako isi meidät, jos se saa kiinni?
- Ei, äiti sanoo ja puristaa mun kättä.
Mutta vastaus tulee äidistä ohuena ja sen käsi tuntuu nihkeältä. Jos äidin puhe olisi kirjoitettu lyijykynällä, olisi sen saanut kumitettua paperilta helposti. Siitä kuuli, ettei sekään oikeasti tiennyt.




maanantaina, kesäkuuta 04, 2018

Ninni Schulman; Poika joka ei itke


Pojken som slutade gråta 2012, suom. Terhi Vartia ja Tammi 2018, 383s.


Koko takaseinä näytti romahtaneen, ja rikkinäisistä ikkunoista tuprusi mustaa savua tielle. Ohuempaa, sinertävää savua levisi pitkin tiilikattoa, ja puujulkisivusta lohkeilleet kappaleet pyörivät ilmassa kuin jättimäiset konfetit. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.



Tunnetko savun hajun, kuuletko liekkien ahnaan rätinän? Kuinka se nielee seiniä, kuinka se lähestyy mahtavalla, kaikkinielevällä voimalla? Tervetuloa Hagforsiin. Tervetuloa jo elämään elokuuta, jossa helle ei armoa anna. Eikä pyromaani. Sillä sellaisestahan tässä on oltava kyse, tahallaan sytytetystä palosta jossa kuolee paikkakunnan yksi kaunottarista. Kärventyneenä hän tosin ei enää ihmistä muistuta.

Sitten syttyy toinen palo.


Tuntuu lähinnä siltä kun aurinko menee pilveen, värit katoavat ja kaikesta tulee mustavalkoista, harmaan eri sävyjä. Mikään ei merkitse mitään, kun maailma näyttää siltä, ja se on ihan helvetin epämiellyttävää. En tiedä, miten jaksan elää tällaisessa maailmassa.



Tyttö lumisateessa tutustutti  meidät toimittaja Magdalena Hanssoniin ja poliisi Christer Berglundiin. Tutuksi tulivat myös Petra, Folke ja Urban. Unelias kesärauha on poliisien kohdalla muisto vain; millainen mielipuoli polttaa ihmisiä hengiltä? Johtolankoja ei juuri ole, eikä lisää tulevia uhreja tunnu yhdistävän yhtään mikään. Paikallisten keskuudessa leviää paniikki.


Tietysti Poika joka ei itke edustaa erittäin laadukasta trillerigenreä, mutta lukunautinnon vie huippuunsa itse päähenkilöt. Heidät tuodaan lähelle kaikkine inhimillisine ongelmineen mitä taidokkaimmalla tavalla. Ruotsalainen toimittaja/kirjailija Ninni Schulman näyttää kuinka kuvailla hahmojen arkea ja tunteita fantastisesti, käyttämättä siihen sivukaupalla tilaa. Poika joka ei itke on surullinen tarina, mutta sitä lukiessa tulee kodikas olo. Kuin räsymatot lattialla, tuulessa narulla paukkuvat pyyhkeet. Hiekka, joka rapisee lattialla uintieissun jäljiltä.

Tässä meillä on kuulkaas aivan täydellinen kesädekkari!



Et kuule kun lakkaan itkemästä.




keskiviikkona, toukokuuta 30, 2018

Yrsa Sigurdardóttir; Pyörre



Sogid 2015, suom.Tuula Tuuva ja Otava, 397s.



"Tämä on samaa käsialaa. Ei epäilystäkään. Kirjoittaja ei tunnu yrittäneen salata sitä." Grafologi katsoi näytöllä näkyviä suurennettuja kirjaimia.



Unohdetaan toviksi YA-kirjat, unohdetaan Suomen kirkkaana säkenöivä kesä ja matkustetaan jäätävään Reykjavikiin. Sen sijaan emme voi unohtaa koululaisten aikakapselia, joka kirjoitettiin vuosia sitten. Nyt nämä viattoman oloiset viestit on kaivettu esiin maasta, ja yksi poikkeaa massasta. Siinä ei maalailla tulevaisuuteen leijuautoja tai muuta vastaavaa, siinä piilee selkeä uhkaus. No, tämän kaiken voisi ohittaa olan kohtautuksella ellei poliisi tekisi samaan aikaan brutaalia löytöä. Lieteveden keskeltä, kylpypaljusta löytyvät irti raadellut kädet.

Paha vain, ettei kukaan ole ilmoittanut käsiään kadonneeksi.


Sitten hän oli sisällä. Siirtynyt auringosta pimeyteen. Häntä vastaan löyhähti tupakan ja jonkin happaman haju, joka sai hänet tahattomasti nyrpistämään nenäänsä. Tyttö sulki oven heidän perästään, ja niin pimeys muttui entistäkin mustemmaksi.



Luin viime kesänä islantilaiselta kirjailijalta Yrsa Sigurdardóttirilta ilmestyneen teoksen, Perimän. Jostain kumman syystä, tai no, syytän silloisista helteistä sumenneita aivojani, romaani jäi bloggaamatta. Täytyy myöntää, etten ollut aivan vakuuttunut.

Pyörteestä löytyvät kaikki jännityksen elementit, vieläpä erittäin puistattavat ja raa'at sellaiset. On kidutusta, on pedofiliaa, on kaltoin kohdeltuja lapsia. On varsinainen taistelupari, rikostutkija Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja. Juoni itsessään punoutuu auki vasta viimeisillä sivuilla mistä annan suuren plussan. Silti tarinasta olisi saanut irti huimasti enemmän tiivistämällä sivumäärää. Hiuksien halkomista ehkä, mutta hidastempoisuudesta tulee miinusta. Uhreista ja heidän elämistään olisin niin mieluusti lukenut enemmän, päinvastoin kuin päähenkilöiden valtataistelusta.


Kuitenkin, Pyörre on haudanvakavalla tavalla uskottava teos.


Kauniita lapsia sinulle. Pidä heistä hyvä huoli. Joku voi pettää heidät, kuten etenkin sinä tiedät.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Luetut.net.


maanantaina, toukokuuta 28, 2018

Jenny Offill; Syvien pohdintojen jaosto


Dept. of Speculation 2014, suom.Marianna Kurtto ja Gummerus 2018, 237s.



Stoalaisilta lainattu ajatuskoe: jos olet kyllästynyt kaikkeen minkä omistat, kuvittele menettäneesi sen.



Pyytäessäni arvostelukappaletta yhdysvaltalaisen kirjailijan, Jenny Offillin läpimurtoteoksesta (kiitos kustantajalle!), en osannut odottaa oikein mitään. Ennakkoluulottomasti (minä?) päätin vain antaa valtaisasti kehutun romaanin viedä. Syvien pohdintojen jaoston lukeekin yhdeltä istumalta. Mutta se jättää aivoihin, tunteisiin poltinmerkkinsä, se kuiskuttelee jatkuvasti alitajunnassa ja saa lukijan tarttumaan kirjaan yhä uudelleen. Mitä sillä ja sillä sivulla sanottiinkaan...?

Romaanin luettuani olen jollain tapaa muuttunut. Olen puhdas.


Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimyksiltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.



Juonellista tarinaa teos ei oikeastaan kerro, tai ainakin se kuljettaa sitä hämähäkin ohuin seitein. On nuori, rakastunut pari. On mies ja vaimo. On isä ja äiti. On pettäjä ja petetty. On hengityksen hauras onni. Oli.


Siispä vaimo syö pillereitä, jotka lääkäri on hänelle määrännyt. Hänen kätensä lakkaavat liihottamasta. Hän ei tunne enää yhtä voimakasta halua mennä kadulle makaamaan. Mutta hänen mielensä nyrjähtelee yhä. Kaupan parkkipaikalla, kahden kaupungin päässä hän painaa kasvonsa rattia vasten ja itkee kuin pelle.



Offillin mestarillisesta, kertakaikkiaan omalaatuisesta romaanista en tahdo sanoa tämän enempää. Kirja on rakenteeltaan uskomaton - hellän humoristinen ja melankolisen runollinen. Syvien pohdintojen jaosto on niitä teoksia, jotka täytyy itse kokea. Mielellään omistaa, sillä tähän voi aina palata löytäen yhä syvempiä tahoja. Antautukaa, rakkaani!



Koti on olemassa siksi, että sen avulla pidetään tietyt ihmiset sisäpuolella ja kaikki muut ulkopuolella. Kodilla on rajat. Mutta toisinaan naapurit, partiotytöt ja Jehovan todistajat ylittävät kotimme rajat. En koskaan innostu kuullessani ovikellon soivan. Ihmiset joista pidän eivät ilmoittaneet tulostaan niin.





torstaina, toukokuuta 24, 2018

Holly Bourne; Oonko ihan normaali?



Am I Normal Yet? 2015, suom. Kristiina Vaara ja Gummerus 2017, 412s.



Seuraavana vuonna minä sairastuin.
Sitten minä sairastuin pahemmin.
Sitten minä sairastuin pahemmin kuin pahemmin.


Mitä tarkoittaa olla normaali? Onko se abstrakti käsite, miten sen voi määritellä, onko sitä edes olemassa? Vaikka kirjailija Holly Bournen Normaali-trilogia (Luojan kiitos, näitä on lisää!) on suunnattu nuorille aikuisille, ei naisena oleminen liene sen helpompaa. Pohjimmiltaan. Eikö meissä kaikissa elä epävarmuus omasta itsestämme, voimmeko välttyä vertailulta? Puhumattakaan siitä, voimmeko käydä naisporukan kesken yhtä ainutta keskustelua jossa ei käsitellä miehiä. Hmm?

Oonko ihan normaali? kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, OCD:n kanssa pitkällisen kamppailun käyneestä, ja urheana voittajana selviytyneestä teinitytöstä. Eviellä on nyt mahdollisuus aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Uudessa koulussa kukaan ei tiedä Evien taustoja eikä heidän tarvitsekaan tietää. Evie on valmis kokeilemaan jopa deittailua sillä... niinhän normaalit tekevät?


PAHA AJATUS

Minä koskin lehtiä. Lehtiä! Koira on voinut pissata niihin.


PAHA AJATUS

Hän ei suudellut minua, koska haisin koirankuselle joka oli tullut lehdistä.


Epäonnistuneet deitit kotibileissä ovat alkusoittoja tuleville pahoille ajatuksille. Evien suurin pelko on, että ongelmat palaavat. Että hän sekoaa jälleen. Piilottaakseen pikku hiljaa pintaan pulpahtavat pakko-oireet ihanan feministisiltä ystäviltään Lottielta ja Amberilta, huolehtivasta perheestä puhumattakaan, ottaa Evie avukseen salailun. Tämä on luonnollisesti tuhon tie.


Täytyy sanoa, että tykästyin ihan hirmuisesti niin Holly Bournen hauskan napakkaan tyyliin, kuin itse tarinaankin. Mieleltään sairaita ei säälitellä, päinvastoin, heitä kohdellaan ymmärtävällä lämmöllä. Mitä minulle on tapahtumassa? Ihastun näemmä entistä lujemmin YA-genreen?!


Huomion sananen: tämä bloggaja on nyt kesälomalla. Tarkoittaa sitä, että luen, kirjoitan lukemastani, mutta en ota paineita tekstin pituudesta/laadusta. Otetaan rennosti, annetaan aikaa auringolle ja hyville kirjoille.



Kuten sanoin aiemmin - me helvetti soikoon tiedämme sanat mielisairaudelle, mutta emme silti osaa kokea sympatiaa mielisairasta käytöstä kohtaan.


***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Mai, Heidi P, Suketus.