André Brink; Hiljaisuuden tuolla puolen

The Other Side of Silence 2002, suom. Seppo Loponen, Wsoy 335s.

On vain kolkko tieto: en minä aina ole ollut tämän näköinen.

Jos tahdot, astu mukaani Hiljaisuuden tuolle puolen. Jos kestät, kuule tarina naisesta nimeltä Hanna X. Jos et pelkää, elä erään saksalaisnaisen tarina todeksi. Mutta varoitan sinua, jos olet herkkä, älä tartu tähän kirjaan. Koska jo ensisivuilta käy ilmi, ettei Hanna ole aina ollut pelikuvajaisensa näköinen. Hänellä on ollut pitkät kauniit hiukset nykyisten tupsujen tilalla. Hänellä on ollut kasvot. Hänellä on ollut kieli.

Brink ei aloita helpolla. Eikä sellaisella jatka. Hän vie lukijansa hurjaan tarinaan, jossa, valitettavasti on totuudenmaku. Luku luvulta väkivallan ja riiston määrä lyödään kasvoille, eikä yksikään sivu ole turvallinen. Lukijalle tehdään heti selväksi, ettei tämä ole kaunis kirja. Tämä on äärimmäisen ruma, ja juuri siksi niin rehellinen. Brink ei säästä, Brink antaa tulla. Ja silti, kirjan edetessä, tämän verisen seikkailun kuljettaessa meitä pitkin Afrikan aavikkoa, alkaa kirjasta piirtymään kuin kangastuksen tavoin joitan - niin - kaunista. Ensin sen havaitsee vain ääriviivoina, mutta kun pääsemme viimeiselle sivulle, on kaikki ehjää. Hengästyttävän selkeää.

Kirja on eteläafrikkalaisen kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, suurimmaksi osin. Kuitenkin se perustuu historiallisiin dokumentteihin, joita seuraten Hanna X alkaa valottua. Paljon on keksittyä, mutta kirjassa on vahva jännite, juuri noin se todennäköisesti on mennyt.

Kirja on tarina riistosta. Jo lapsesta saakka orpokodissa asunut Hanna on saanut elää turvattomuudessa. On pappi, jonka kädet hakeutuvat ties minne hänen tivatessa Hannan syntejä. On vaihtelevia piian paikkoja, joissa miehet niin ikään eivät saa pidettyä kaluaan hallinnassa. Lopulta, monen toinen toistaan kammottavamman mutkan kautta Hanna päätyy Saksan Lounais-Afrikkan siirtomaahan jonne 1900-luvun alkuvuosina lähetettiin laivalasteittain naisia. Vaimoiksi. Orjiksi. Ja sitten itseään puolustavalle Hannalle tehdään jotain sanoinkuvaamatonta ja hän päätyy oikeasti olemassa olleeseen Frauensteiniin, hylättyjen siirtolaisnaisten kotiin. Vankilaan. Porttolaan.

Mutta kuinka ihmistä voi hakata noin...? Hanna yrittää kysyä. Rintaan ja mahaan ja jalkojen etupuolelle... ja tuonne - hän osoittaa - mutta ei selkäpuolelle?
Katja kohauttaa olkapäitään. "Niin täällä tehdään", hän sanoo vaisulla äänellä. "Hererot kutsuu sitä saksalaiseksi tavaksi."

Kirjaa lukiessa en voinut olla hämmästelemättä, eikö vähempikin olisi riittänyt. Miksi yhdelle naiselle piti tehdä niin paljon pahaa? Kirja herätti todellakin tunteita. Raskain oli kaiken yllä roikkuva viha. Hannan viha sortajiaan kohtaan. Lukijan heräävä viha rasismia kohtaan. Kaikenlaista sortoa kohtaan.  Jo ns. kristillinen orpokoti on oikeastaan lasten kidutuslaitos. Niin kaukana Raamatun opeista kuin mahdollista. Kirjasta löytyykin hyvyyttä vain suurennuslasin läpi tähystellen. Ja kuitenkin lopussa odottaa vapautus. Niin Hannalle kuin lukijallekin.

Hanna muisti Kahapan lakonisen kuvauksen: Nainen soittaa. Mies hakkaa. Nainen juo myrkky. Ihmiselämä seitsemällä sanalla.

Brinkin kerronta on hengästyttävän kaunista runollisuuteen saakka. Hänen tarinansa on rujo, enkä suosittelisi sitä kovin herkille. En itsekään jaksaisi lukea näitä putkeen, mutta myöhemmin, ajan kuluessa aion tutustua myös muihin kirjailijan teoksiin. Olenhan hypännyt mukaan Afrikan tähti -haasteeseen, ja tämä on toinen siihen liittyvä teos. Huomattavasti helpompi, Sade lankeaa, löytyy täältä.

Yhdyn, kaiken jälkeen Lukuhetkien Sonjan sanoihin. Mikä hieno kirja! Mikä hieno kirja! Kirjavalas Elegia taas pitää romaania yhtenä parhaimmista lukemistaan teoksista. Kiitos naiset, te saitte minut Brinkiin tutustumaan! :)


"Kuinka kauas meidän on mentävä? Mihin saakka?" Kunnes tiedetään, mitä on toisella puolella. "Jospa se ei lopukaan koskaan?" Silloin ainakin tunnetaan aavikko.