Simo Hiltunen; Lampaan vaatteissa

WSOY 2015,  418s.

Perhe oli yksikkö, jossa saattoi tuntea itsensä enemmäksi kuin yhdeksi. Kodeissa asui me. Kauniisti ajateltuna se saattoi olla niin, mutta Lauri tiesi todellisuuden toisen puolen. Siellä saattoi asua vain yksi Minä. Kaikille koti ei ollut koti; se oli asunto tai epätasapainoinen majoitustila. Pahimmassa tapauksessa vankila tai esikartano.


Lampaan vaatteissa -kirjan lukemisen jälkeen olo on uupunut, mieli repaleinen hämmennyksen kaltaisesta järkytyksestä. Talja painaa, villan sisässä hikoaa. Tekisi mieli heittää yltä tuo painava peite, kirmata villisti pitkin metsiä. Ulvoa. Sillä kuten takakannessa varoitellaan, tämä teos ei säästä ketään. Lukijasta puhumattakaan. Tämä romaani on niitä, jotka alkavat lukea häntä, joka teosta käsissään pitelee. Ensin se houkuttelee, lopulta se suorastaan pakottaa katsomaan omaan sisimpään. Omaan sisäiseen suteen, joka joko pysyy aisoissa, taikka sitten ei. Näky ei ole kaunis, koska ihminen on pohjimmiltaan paha. Ihminen on ihmiselle susi. Toisaalta romaani ei missään nimessä ole lohduton. Se vie helvettiin, mutta taluttaa myös sieltä takaisin.

Luin ihan sattumoisin Antti Tuomaisen Kaivoksen ja Simo Hiltusen esikoisromaanin peräjälkeen. Näissä kahdessa on paljon samaa. Ja kuitenkin molemmat uniikkeja, omille tyyleilleen uskollisia. Myös Lampaan päähenkilö on toimittaja. Itse asiassa rikostoimittaja Lauri Kivi. Lauri, joka kävi lapsena läpi helvetin. Häntä piinattiin koulussa, mutta vielä pahempi, pahin, hirviö; oma isä. Lauri elää askeettista elämää kuulolaitteen varassa, mutta työssään hän on omassa elementissään. Hän tutkii perhesurmia, perhemurhia.

Lauri Kiven tie vie paikkakunnalta toiselle murhien omaisia haastatellen, mutta vielä enemmän kirja keskittyy Laurin järkyttävään historiaan. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, kuinka kukaan voi olla omalle lapselleen niin saatanallisen paha? Ja samaan aikaan, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kuinka teoilla on seurauksensa, ja kuinka kipeitä syyt voivat olla.


Tuomaksen mukaan mutsi oli kuin piesty piski. Ensin se räkytti ja sitten se ulisi. Tuomas kuulemma odotti, että mutsi vielä joskus nostaisi jalkaa, kuseksisi pihavaahteroihin ja hautaisi luita maahan. Lauri toivoi, etteivät ne olisi hänen ja Tuomaksen.


Lampaan vaatteissa on yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista. Simo Hiltunen kirjoittaa kielellä sopivassa määrin kikkaillen, äärettömän rehellisesti ja rujosti. Dialogit saattavat aiheuttaa, kuten moni muukin seikka kirjassa, pahoinvointia herkimmille. Mutta juuri kaunistelemattomuus tekee romaanista niin vahvan, realistisen. Kuten kirjailija itse kiitoksissa toteaa, "valittettavasti elämä vain on toisinaan vielä taruakin kammottavampaa."


Ja toisaalta, Lampaan vaatteissa sisältää sopivassa määrin lämpöä, lohtua. Aina on mahdollista valita oma tiensä. Päättää toimia toisin. Antaa anteeksi.


- Lapset ovat kuin pesusieniä. Ne imevät sinusta kaikki mehut, mutta kun niitä rutistaa, saa kaiken takaisin ja enemmän.


- Mie uskon, mutta uso sie, kummie sanon, jotta vihalla sie et piäse ku hirteen, hautaan tai pullonkaulaan. Viha on jarru, antteeksanto ohituskaista.



Lukekaa tämä! Näin on toiminut ainakin Krista.