Antti Tuomainen; Kaivos

Like 2015, 325s.

Joskus aika harppaa, joskus se matelee. Joskus aika katoaa ja jättää meidät avaruuden tyhjyyteen. Sitten edessä on paluu maan kamaralle ja elämään, joka on muuttunut peruuttamattomasti, hauraaksi ja hätkähdyttävän tuntemattomaksi. He olivat kaksi ihmistä, jotka kohtasivat jälleen ensimmäistä kertaa.


Iki-ihanan Antti Tuomaisen uusin romaani, Kaivos, on kuin kirpeän kylmä talvi, virkistävä lumisade. Välillä hiutaleet laskeutuvat kasvoille kiusoittelevan kevyesti, kuin suudelmina. Välillä räntää ropisee niskaan lailla märkien rättien. Ja kaikki tämä elegantisti, maltillisuudella, jonka vain Kirjailija osaa.

Myönnän vitkastelleeni teoksen aloittamisen kanssa. Siis Tuomaisen kirjat on luettava, kaikki ja aina, mutta uusimman aihe oli hiukan... Sanotaanko vaikka itselleni etäinen. Ymmärsin romaanin painottuvan isä-poika -suhteeseen, ja tuo kaivoshässäkkäkään ei varsinaisesti mukavuusalueeseeni kuulu. Kuitenkin osasin odottaa laatua, koska kyseessä Tuomainen.

Ja laatuahan me saimme! Itse tarina tuli hämmästyttävän lähelle, se hurmasi jo ensimmäisillä sivuilla. Luin kirjaa pakotetun hitaasti: muuttokiireessä ehdin vain vähän, puolikuolleena iltaisin. Huomasin kuitenkin tarinan hiipivän mieleen kesken laatikoiden kantoa (Niissä laatikoissa oli muuten kirjoja. Ja ne painoivat. Mutta se on toinen tarina).


Olin isäni. Yritin palata sellaiseen, mitä minulla ei ole. Hänellä aikajänne oli kolmekymmentä vuotta, minulla tunteja. Yritimme saada tehtyä tekemättömäksi. Emmekä kumpikaan tulisi onnistumaan. Vertauskuvaakaan ei tarvinnut hakea kovin kaukaa: olimme molemmat kaivaneet itse kuoppamme.


Romaanin päähenkilö on Janne Vuori, joka ryhtyy salamyhkäisen sähköpostin innoittamana tutkimaan erästä Pohjois-Suomessa sijaitsevaa nikkelikaivosta. Mies on toimittaja, kunnianhimoinen jopa siihen pisteeseen saakka, että perhe jää sopivan työkeikan tullessa aina toiseksi. Kaivosta kiertää villit huhut rankoista ympäristöpäästöistä, joiden seuraukset tulisivat olemaan mittaamattomat. Miestä hämmentää entisestään kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen isän ilmaantuminen sympaattisella tavalla takaisin maisemiin.

Mutta miten käy Jannen avoliiton, pienen tyttären? Toistaako mies isänsä virheen uhraamalla perheensä työalttarille?


Ihmissuhteen pilaamiseksi ei tarvinnut tehdä yhtään mitään. Emme me olleet Pauliinan kanssa varsinaisesti vahingoittaneet toisiamme tai tehneet mitään peruuttamattomia. Silti katsoimme toisiamme kuin raitiovaunussa yskijää.


Kaivos ei ehkä vaikuta takakannen perusteella niiltä kaikkein kiinnostavimman oloisimmilta kirjoilta, mutta uskokaa minua, romaani on kuin taideteos. Se sisältää nikkeliä ja lyijyä, mutta ennen kaikkea kultaa.


Ehkä niin, että nuoruudessa lasi oli ollut jatkuvasti puolityhjä, siihen oli aina kaivannut enemmän. Tänään tuntui hyvältä ajatella, että tuossa teoreettisessa lasissa sentään oli vielä jotakin, ja jos se todella oli puolillaan, oli se ehdottoman puolitäysi. Tämä oli ikääntymisen hyviä puolia: kaikkea alkoi olla enemmän kuin kylliksi - kaikkea paitsi aikaa. 


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Katja/Lumiomena ja Krista.