Alice Hoffman; Ihmeellisten asioiden museo

The Museum of Extraordinary Things 2014, suom. Raimo Salminen ja Gummerus 2015, 447s.

"Ellei meillä olisi kärsimyksiä ja syntejä, olisimme enkeleitä, ja enkelit eivät pysty rakastamaan siten kuin miehet ja naiset."
"Entä hirviöt?" Coralie halusi tietää. Nyt hänenkin kasvonsa olivat kyynelten viiruttamat; hänen sielunsa oli vereslihalla. "Pystyvätkö hirviöt rakastamaan?"


Täytyy todeta heti alkuun, että Ihmeellisten asioiden museon lukemisesta on kulunut lähemmäs kuukausi. Mietin häijysti toisinko teosta ollenkaan blogiini, koska kyse ei ole arvostelukappaleesta ja niin... Välttämättä minulla ei ihan hirveästi uutta ole sanottavaa tästä romaanista. Mutta koska kauniit kannet ovat koristaneet blogini sivupalkkia Tulossa-osiossa sen verran kauan, päätin temmata itseäni niskasta kiinni.

Friikkisirkus, outojen rakkaustarina, aikuisten satu. Jotain tämänkaltaista odotin kirjaan tarttuessani. Kaipasin hyvää lukuromaania, ja sellaisen sainkin. Alice Hoffmanin kirjassa on outoa, taianomaista vetovoimaa. Se houkuttelee vuoteen 1911, piirtää kuvan New Yorkista, joka hengittää tapahtumapaikkana kaikissa tivoliväreissä. Se vie myös vakavampien asioiden äärelle pohtimaan köyhien ja rikkaiden välisiä eroja jatkuvasti kasvavassa miljöössä. Entä sitten tavallisten ja vähän oudompien ihmisten erot?

Kuten esimerkiksi sellaiset, joita tapaa tarinan päähenkilön, Coralien isän omistamassa ja hallinnoimassa Ihmeellisten asioiden museossa. Paikalle virtaa kesäisin heitä, jotka eivät rujon ulkomuotonsa, taikka erikoisten kykyjensä takia muuta työpaikkaa saa.

Pienenä tyttönä Coraliella ei ollut museon puolelle asiaa, mutta vartuttuaan isäpappa tekee tästä yksinäisestä, vakavailmeisestä tytöstä koko paikan vetonaulan; Coraliesta tulee merenneito. Sellaiseksi hänet on kasvatettu armottomilla uintireissuilla, kylmillä kylvyilla ja niin - onhan Coraliella kädet kuin kalan.


"Pitäisi - se on jotain mitä ihminen ei halua tehdä mutta tekee kuitenkin. Minä en ole sellainen."
Coralien huulillä värähti heikko hymy. "Et niin. Olen varma ettet ole."
"Ja rohkenen sanoa, ettet sinäkään ole."


Ja sitten meillä on Eddie, juutalaistaustainen nuori mies, joka päällisin puolin näyttää ihan tavalliselta, tavallista paremmalta, mutta jonka sisimmässä riehuu. Eddie kantaa sydämellään raskaita varjoja äitinsä kuolemasta katujen heikoimpien hätään. Valokuvaus on miehen henkireikä, tapa kohdata maailma turvallisesti linssin takaa. Mutta kameran varjoista on väistyttävä viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä kaksi kohtaavat...


Himo oli liian typerä ja moukkamainen sana kuvaamaan sitä, mitä tunsin. Minä halusin Coralien omakseni. Ei ihme, että olin sulkeutunut kuoreeni. Sellainen rakkaus nieli sisäänsä kaiken.


Ihmeellisten asioiden museo on korumaisen kaunis romaani. Itseäni jäi häiritsemään tässä aavistuksen sievistelevä ote sekä se, kuinka loppumetreillä pääpari vasta toisensa tapaa. Kirjassa tapahtuu paljon hätkähdyttäviä asioita, jopa rumia sellaisia, mutta vanhahtava kerronta takaa sen, ettei herkempikään lukija säikähdä. Positiivinen, satumainen lukuelämys.


***

Täältä lötyy muita bloggauksia kirjasta.