Pasi Pekkola; Lohikäärmeen värit

Otava 2015, 459s.

Katso minua, baba, katso tytärtäsi, sillä tällainen minä olen, tällainen minusta on tullut. Se ei ole sinun syytäsi. Se ei ole kenenkään syy. Sellainen tämä maailma vain on. Sellainen tämä maailma on minun kaltaisilleni tytöille.

Pasi Pekkola, Lohikäärmeen värit. Romaani, jonka myötä pyörrän kaikki aiemmat puheeni vuoden kirjasta, vuoden parhaimmasta kirjasta, vuoden koskettavimmasta kirjasta. Lohikäärmeen värit ei vain tullut iholle. Se imeytyi verenkiertooni, tunkeutui joka soluuni, jotka vapisevat edelleen lukuelämyksen mahdista. Teos on uskomaton varmasti monen lukijan mielestä. Minulle siitä muodostui niin intiimi, etten oikein tiedä miten päin olisin. Mitä kirjasta kertoisin. Romaani käsittelee sitä elämänvaihetta jossa elän, pienin osin, kipein, ja ei kuitenkaan. Mutta tämä minusta.

Sen sijaan tahdon kertoa enemmän Kimistä. Kimi on kolmikymppinen uratykki, mies joka elää rahasta, rahalle. Muuta hänellä ei oikeastaan, työn lisäksi olekaan. Vaari alkaa olla jo iäkäs, isä matkustellut koko nuoren miehen (sillä nuoriahan kolmikymppiset vielä ovat, right?) elämän ajan. Ihmissuhde päättynyt.

Mutta kipeintä kaikista; Kimin äiti hävisi, katosi, jätti poikansa hänen ollessa vielä vauva. Äidin puuttuva muisto elää aavesäryn tavoin miehessä. Nyt hän matkustaa Kiinaan selvittääkseen, mitä äidille oikein tapahtui.

Mutta vielä palavammin tahdon kertoa Xiaolongista, Kimin kadonneesta äidistä, joka on tarinan toinen päähenkilöistä. Teoksen kipeän sitkeä sydän. Kiinalaisnaisen elämä on lapsuudesta saakka täynnä riipiviä salaisuuksia ja millaista syyllisyyttä nainen kantaakaan! Tulee kantamaan.

Xiaolong kun päätyy, oman tuskaisen valintansa, lapsensa vuoksi kahdeksankymmentäluvulla Suomeen. Mutta hänellä on edessään vielä yksi, elämää suurempi valinta...


Ei sellainen rakkaus kuole. Sen voi yrittää tukehduttaa, sen voi yrittää hukuttaa, mutta jostain se kerää aina voimia uuteen henkäykseen. Se sinnittelee, vaikka välissä olisi vuosia ja meriä ja vuoria ja tuhansia kilometrejä ja valtioita ja vieraita ihmisiä. Se löytää aina perille. Jotenkin se löytää reitin.

Kipinän romaanin lukemista varten sain ystäviltäni, mutta erityisesti Kirjamessuilta, jossa sain olla kuulemassa ihanan Pekkolan haastattelua. Miehen letkeä charmi teki vaikutuksen, kuin myös itse tarinan juoni. En kuitenkaan osannut odottaa tunnemylläkkää, jonka romaani sydämessäni nostatti. Mykistyneenä voin enää huokaista Kiinantyttärien, äitien puolesta. Suuren, kirjallisen rakkauteni tähden.


Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on ohjelmoitu selviytymään.

***

Romaanista ovat postanneet ainakin Krista, Kirjakaapin kummitus, Mari A, Kaisa Reetta T, Kirjapolkuni.