Stephen King; Hohto

The Shining 1977, suom. Pentti Isomursu ja WSOY 1985, 512s.

En usko että täällä on mitään mikä voisi vahingoittaa sinua.
En usko.
Mutta entä jos hän oli väärässä? Hän oli tajunnut että oli viimeistä kauttaan Overlookissa heti sen jälkeen kun oli nähnyt sen kummajaisen huoneen 217 kylpyammeessa. Se oli ollut pahempi kuin mikään kuva missään kirjassa, ja täältä katsottuna poika joka juoksi äitinsä luo oli kovin pieni...
En usko --.


Täällä sitä taas ollaan. Nenä tukossa, kaulahuivi tiukassa solmussa, kurkku paksuna sitkeästä limasta, joka piinannut jo toista kuukautta... Jälleen olen lipsahtanut siihen erittäin ei-toivottuun tilanteeseen, jossa ehdin kyllä lukea, liikaakin, jos liikaa voi lukea, mutta bloggaaminen tuntuu täysin toivottamalta. Kirjoja on niin paljon tänne tunkemassa! Ne ovat äänekkäitä ja törmäilevät toisiinsa ja en tiedä mistä päästä lähden tätä umpisolmua aukomaan.

Tai tiedänpäs. Kerron kirjasta, jonka kimppaluimme ihanan Kristan kanssa... tovi sitten. 

Urheina olemme lähteneet valloittamaan Stephen Kingin mahtavan laajaa tuotantoa, ja päätimme ottaa käsiimme klassikoksi nousseen Hohdon, syystä että molemmilta teos löytyi omasta kirjahyllystä. Minun kappaleeni on mallia -85, mutta pokkarinahan tätä saa vaikka S-marketista.

Hiukan hassua kyllä lukea Hohto Tohtori Unen jälkeen, josta niin ikään pidin hurjasti, ja joka on itsenäinen jatko-osa Dannyn tarinaan. Elokuvaversionkin olen teoksesta nähnyt, joten osasin varautua pelkäämään. Silti kirja on tietysti aina enemmän. Niin paljon enemmän.

Kyllähän te tunnette tämän kauhutarinan, jossa äkkipikainen opettaja Jack muuttaa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa talonmieheksi kyseenalaista mainetta nauttivaan hotelliin. Overlookilla, kuten kaikilla hotelleilla on omat aaveensa, mutta täällä pahuus on päässyt imeytymään itse rakenteisiin. Hotellin sydän on pikimusta ja nyt se iskee rujot silmänsä viisivuotiaaseen Dannyyn. Vastahan Danny pääsi eroon vaipoistaan! Hotellin autioilla käytävillä hänellä on taakkanaan jotain niin hirvittävää, ettei aikuisenkaan pää kestäisi moista... Hohtoa. Hohtoa tuonpuoleisesta.


(Uteliaisuus tappoi kissan rakas ahrum, ahrum rakas, tyydytys herätti sen henkiin ruumiin ja sielun, kiireestä kantaan; päästä päähän herätti sen ruumiin henkiin. Hän tiesi että nuo kummajaiset)
(ovat kauhukuvia, ne eivät pysty tekemään kipeää, mutta voi hyvä Jumala)


Siinä missä elokuva keskittyi kummittelulla pelotteluun, valtaa itse perheen tarina romaanissa suurimman sivumäärän. Hyvä niin. Se keskittyy siihen, millaista on elää Jack Torrancen varjossa. Miehen, joka taistelee jatkuvaa viinanhimoa vastaan pyrkien pitämään itsensä selvänä, koska muuten... Niin, muuten muut ovat vaarassa. Varsinkin Danny. Millaista on, kun huomaa aviomiehensä pikkuhiljaa lipuvan kohti hulluutta. Millaista rakastaa isäänsä, joka kerran katkaisi pienen käsivarren.

Sanomattakin on selvää, että Hohto osoittautui maineensa veroiseksi lukuelämykseksi. Kingin huumori yhdessä suloisen vanhahtavan kerronnan kanssa tasapainotti tarinaa siinä määrin, ettei ahdistus lipsahtanut liian suureksi. Lisää Kuningasta, kiitos!


Maailma on kova paikka, Danny. Se ei piittaa. Se ei vihaa sinua eikä minua, mutta ei se rakastakaan meitä. Maailmassa tapahtuu kaikkea kauheaa, ja on sellaista mitä ei osaa selittää. Hyviä ihmisiä kuolee pahasti, tuskallisesti, ja ne jotka rakastivat niitä jäävät ihan yksin. Joskus tuntuu siltä, että vain pahat selviävät, pysyvät terveinä ja kukoistavina. Maailma ei rakasta sinua, mutta äitisi rakastaa ja niin myös minä.

Kuva elokuvasta The Shiníng