 |
| Otava 2015, 336s. |
Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.
Ja siksi Raldan ei olisi pitänyt ottaa minua mukaansa. Hän luuli, että voi muuttaa minut. Mutta aavikko voi muuttaa kaiken.
Silmissä hiertävää hiekkaa, auringon kuorimaa nahkaa, maisema, joka voisi sijoittua kuuhun, mikäli maanpinta siellä hohtaisi oranssia. Kaupunki kuin toiselta planeetalta, miesten ja dumppereiden asuttama. Aavecity. Viimeinen paikka maailmassa, jossa kuvittelisi kohtaavansa rajat rikkovan rakkauden. Ja toisaalla varjo, naisenmuotoinen, ensin ystävä, sitten persoona, jota seurattava sinne missä ei ole mitään.
Näistä aineksista on kudottu Tua Harnon toinen romaani. Ensimmäinen, Ne jotka jäävät, elää edelleen mielessä vahvatunnelmaisena, niin haikeana, että rintaa rutistaa. Mutta tämä toinen, tämä Oranssi maa, tässä on kaikki mitä juuri nyt tarvitsen. Tämä on autiomaa, joka tarjoaa arjen keskelle keitaan. Tämä on romaani, joka riipivän hellästi tulee suoraan silmille. Pidin esikoisesta, rakastuin kakkoseen.
Oranssi maa on kirja Sannasta, naisesta, joka on tönäisty tyhjän päälle. Sanna on raskaana, mutta monen vuoden takainen suhde päättynyt. Työtönkin hän on, ja suvun miesten mielestä saa syyttää siitä itseään. Isukki tulee kuitenkin avuksi, nyt, viimein, ja järjestää tyttärelleen gradun teko matkan kauas Australian kaivoskaupunkiin. Poissa silmistä, poissa mielestä? Sanna lähtee, mutta vanhat pelot eivät hellitä. Ympäristökään ei varsinaisesti ole omiaan masennusta poistamaan. Tietysti vaalea kaunotar saa miesten päät kääntymään paikassa, jossa vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat joko kotiäitejä tai huoria.
Mutta sitten Sanna tapaa Martin, eikä mikään ole entisellään.
- Sinä osaat rakastaa, et sinä siihen tarvitse aavikkokurssia, Martti katsoi suoraan silmiin, Sanna halusi uskoa nuo sanat. Mitä sinä tarvitset? Sanna kysyi, kun nenät jo koskivat toisiaan.
En mitään. Sinut.
Sanna haluaa kuitenkin oppia tuntemaan itseään paremmin, saada piinaavan ahdistuksensa kuriin. Tämä onnistuu Raldan, jonkinlaisena elämäntaitoguruna itseään pitävän naisen mukaan vain aavikkovaelluksella. Vain keskellä polttavaa hiekkaa ihminen voi olla sinut oman minänsä kanssa. Martin varoituksista huolimatta Sanna lähtee...
Oi miten hemmotelluksi koenkaan itseni tämän kaltaisten kirjojen parissa. Ensin Pekkola, nyt Harno ja vielä yksi lumoava lukunautinto (postaus tulossa pian) aivan peräjälkeen. Ihanaa! Oranssi maa on melankolisella tavalla hirvittävän rehellinen, samalla aseistariisuvan kaunis. Kiitos Tua Harno, kiitos!
Ei ole totta, että tulemme maasta, hän mietti, me tulemme toisista ihmisistä.
***
Tua Harno on niin taitava kirjoittaja! Nyt harmittaa, kun ei tiedä, milloin Harnolta julkaistaan uusi teos.
VastaaPoistaJonna, toivotaan että pian! Livenäkin nainen on aivan ihastuttava :)
PoistaNo huh! Olen kuullut Oranssista maasta aika laimeitakin kommentteja, ja ajatellut että luen kyllä kirjan mutta en kiirehdi sen kanssa. Mutta tämä sinun hieno - niin hieno! - kirjoituksesi sai kiinnostumaan Harnon kirjasta ihan uudella tasolla. Aistin niin hyviä viboja, että Harno pompsahti nyt luettavien pinossa monta pykälää ylöspäin, ihan kiitos sinun! <3
VastaaPoistaVoi miten kiva kuulla, Sara! Tulen sitten heti katsomaan, miten tämä sinulle on auennut :) <3
PoistaMinulle tämä kirja ei avautunut samalla tavalla kuin sinulle. Itse pidin enemmän esikoiskirjasta.
VastaaPoistaTämä tarina oli ahdistava.
Mai, ymmärrän hyvin, että toiset pitävät enemmän esikoisesta. Itse olen synkempien tarinoiden ystävä (mikä yllätys :)), ehkä juuri siksi tämä tuli niin lähelle.
PoistaJaahas, kai se on pakko tämäkin lukea. :D On tosin se esikoinenkin vielä lukematta, mutta listalla on.
VastaaPoistaTästä mun pitikin sulle kirjoittaa, että lue, lue! ;)
Poista