Miina Supinen; Mantelimaa

WSOY 2015, 316s.

"Sä näytät elämänkielteiseltä. Mä olen kuule kokenut elämässä niin paljon, että mä tiedän, että tää on elämää ei sen enempää ja joulu on kerran vuodessa vaan paitsi jos sä päätät että se on aina."

Näin aatonaattona, kun ilta pimenee (jo klo 14), vatsa ähkyää suklaa etkoista (yök, ei enää ikinä), juolahtaa mieleeni naputella sittenkin vielä blogia. Luinhan tässä männä viikolla varsin jouluisen, vai pitäisikö sanoa paremminkin antijouluisen kirjan.

Miina Supisen Mantelimaa ilmestyi muistaakseni jo kesällä, ja sain sen mukavana yllärinä WSOY:ltä (kiitos). Pitkin syksyä lueskelin kirja-arvioita romaanista mietiskellen, mahtaako teos olla passeli tällaiselle jouluihmiselle kuitenkaan. Toisaalta Supisen kieron humoristinen kerronta veti imun lailla puoleensa.

Nyt Mantelimaassa on vieraillut joulufani, eikä fiilis jäänyt ollenkaan negatiiviseksi. Pienet piikit itse juhlaa kohtaan saattoi jättää omaan arvoonsa. Oikeastaan Mantelimaa ei ole jouluvastainen romaani. Se nauraa ennemminkin itse juhlan ympärillä pyörivälle ylikaupallisuudelle.

Sillä Mantelimaa on joulumaa. Se on eräänlainen kauppakeskuksen ja huvipuiston risteytys, kaikille kaikkea, joulupiparista ihmispipariin K-18 aluetta unohtamatta. Ja Mantelimaassa on ikuinen joulu! Tontut liikkuvat ympäri vuoden, joululaulut raikaavat ja värikkäät ledit vilkkuvat migreenimäisesti.

Tarinamme sankaritar, Molli Nieminen joutuu kuin kohtalon sanelemana (aviomies koomassa) aloittamaan työt Mantelimaassa, vaikka tuntee suurta inhoa koko valtaisana sädehtivää rakennusta ja sen ällöiloisuutta kohtaan. Molli, jolla oli nuoruudessa hetkensä pop-prinsessana ja joka vielä keski-ikäisenäkin vannoo taiteellisuuden nimeen.

Suuri Mantelimaa todella onkin, niin valtaisa, että sen syövereihin voi vaikka kadota. Sieltä voi löytää ruumiin. Siellä tontut hiipii alta sillan, tontut, joita tehdään syvällä maanalaisissa onkaloissa. Sillä kellariverkostoissa lymyää hyönteismäinen Nukentekijä, henkilö, hahmo, olento, jonka nimeäkään ei saa ääneen lausua...


"Maan alla on vain pahoja asioita", Anna-Maija sanoi yhtäkkiä. "Niitä ei saisi koskaan tuoda ylös sieltä. Salaisuudet ja ruumiit haudataan ja niin se pitää olla, niitä ei saisi ikinä..."
"Lopeta noi jutut."


Ihana Miina Supinen, kuten jo aiemmin mainitsin, taitaa ironisen irvokkaan, itselle naureskelevan kerronnan. Ja kaiken lisäksi Mantelimaa on häpeilettömän viihdyttävä kirja! Tarinasta voi löytää lohtua, mikäli oma joulutunnelma hiukan hakusessa, mutta sen voi lukea ihan vain kauhua hipovasta juonesta nauttien.


Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua.