Asko Sahlberg; Irinan Kuolemat

Like 2015, 155s.

Päivät olivat harmaita. Ne lojuivat pimeän ja pimeän välissä kuin kuluneet matot. Kun avasi aamuisin silmänsä, näki jo miten joutuisi kulkemaan koko pitkän päivän kauhtuneen maton peittämää ylämäkeä.


Irina rakastaa öitä. Päivät ovat hänelle valjuja kopioita toisistaan, eilisen uusintoja, taukoja kahden pimeän välissä. Öisin Irina elää, uskaltaa hengittää. Vaikka juuri öisin tapahtuvat ne pahimmat asiat. Öisin pudottavat kuoleman linnut pommejaan hautausmaaksi käyneen Helsingin ylle. On juostava turvaan kellariin, kunnes äiti käy liian kalpeaksi ja isä ilmoittaa että Irinan uusi koti tulisi olemaan Ruotissa.

Öisin narisevat uuden mahtavan kotikartanon portaat, viereiseen huoneeseen ja takaisin. Seinän takaa kantautuu perheen tyttären, Hedvigin huilumainen ääni. Ja vielä pahempaa on luvassa. Irina kuolee, uudestaan ja uudestaan, mutta enkelit eivät huoli pientä tyttöä mukaansa. Kerta toisensa jälkeen hän palaa, elääkseen öille, ollakseen vihdoin vapaa.


Asko Sahlbergin Irinan Kuolemat kuuluu jälleen niihin kehuttuihin teoksiin, jotka pomppaavat ihan yllättäen silmille kirjaston hyllystä. Tämä lyhyt romaani pitää sisällään oikeastaan kaiken oleellisen. Se on sotalapsen kivulias kasvukertomus, jossa itse kerronta hohtaa epätodellisen kaunista, kuulasta valoa. Se pysähdyttää lapsen pelkoihin, kauhuun, jota aikuinenkaan ei pystyisi käsittelemään.

Irinan kuolemat käy empimättä hirvittävällä suoruudellaan luihin ja ytimiin. En muista aiemmin lukeneeni (minähän suhtaudun ylipäätään varauksella "liian" lyhyihin kirjoihin) näin täyteläistä pienoisromaania.

Joululahjaksi mitä mainioin, heille jotka eivät pelkää pimeää.


Öiden rauha oli silti päivien väliin pystytettyjen hautausmaiden rauhaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kaisa Reetta T, Kulttuuri kukoistaa Arja ja SUOMI LUKEE Krista.