Sari Pöyliö; Ihmisen veri

Atena 2015,  205s.

- Mitä Suomi-Filmin negatiiveille tapahtui?
- Kysykää elokuvamuseosta.
- Voisivatko negatiivit todella olla tallessa ja niin helposti saatavilla? Asta henkäisi.


Bloggaus järjestys heittelee jälleen niin postattavien kirjapinojen, kuin mielialojeni vaihteluiden mukaan. Sari Pöyliön Ihmisen veri hiipi lukulistalle kuin varkain, ja luin teoksen... Jonkin aikaa sitten ennen Stoneria, joka kieltämättä aiheutti mahtavuudessaan pientä lukujumistusta. Lääkitsen tätä lukemalla nyt jotain aivan erilaista, aivan muuta (Hävitystä), mutta siitä myöhemmin lisää.

Ihmisen veri on pienisuuri romaani skenarioista, eräästä elokuvasta ja vanhenemisesta. Sari Pöyliön teksti houkuttelee mukaansa mustalla huumorilla ja älykkään napakalla kerronnalla, jossa piilee taustavireitä, haikuja syvemmältä. Sieltä jostain, ihmisyyden notkelmista, joita värittää tarve hallita, ohjata mahdotonta; elämää itseään.

Kulo Taival, tarinamme rosoinen vanha herra elelee rauhallista, säännönmukaista elämää, jossa ei enää huomiselta suuria odotella. Kuitenkin, yläkerrassa asustava, kookas ja urheilullinen Ansa herättää miehessä vielä... No, miehisiä tunteita. Ja miten arki muuttuukaan, kun Ansa eräänä päivänä törmää 83-vuotiaaseen pyörällään. Vielä enemmän se tulee muuttumaan Ansan soitettua ovikelloa kädessään päivän lehti, lehdessä Kulon kuolinilmoitus.

Tragikoomiset tapahtumat saavat alkunsa tämän epäsuhtaisen parin ryhtyessä Ansan ohjastamana selvittämään Kulon menneisyyttä. Vuonna 1950 hän nimittäin ohjasi elokuvan nimeltä Ihmisen veri. Ja tämä elokuva katosi mystisesti juuri ennen ensi-iltaa.

Ihmisen veri, tuo jo syntessään huomiota herättynyt teos nousi aikoinaan kulttimaineeseen juuri katomaisensa takia.

Mitä oikein tapahtui ja miksi?

Ansa on täynnä palavia kysymyksiä, Kuloa itseään koko juttu ei enää niin kiinnosta, hänhän ryhtyi pian epäonnistuneen ohjaajayrityksensä jälkeen lääkäriksi, mutta Ansalla on sen verran hehkeä kroppa, että mies tahtoo pitää naisen lähellään. Vaikkakin se tarkoittaisi suomifilmin vielä elossa olevien henkilöiden jahtaamista.

Sari Pöyliön kirja on hilpeän oivalta, ja varsinkin loppuratkaisu takaa sen, ettei tässä ole kyse mistään tavisvälipalaromaanista, vaan teoksesta, joka jättää oman, hienon muistijälkensä.



Tilanne vastasi Kulon käsitystä elämästä: hankaluuksien jälkeen vastoinkäymisiä, vaivojen välipalana harmeja ja harvojen ilon hetkien väheneminen iän myötä, kunnes kuolema pelasti ihmisen suuremmilta onnettomuuksilta.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä ja Suketus.