Saara Turunen; Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441s.

Äitini on aina kaihtanut muutoksia ja uusia asioita. Kaikki saattaa mennä pilalle: talo sortua, ikkunat rikkoutua ja hyvät suunnitelmat muuttua. Sitä saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä oudossa valossa, ja mitä muutkin siitä sitten ajattelevat? Saattaa saada erikoisen leiman, ja ei kai sellaista kukaan halua? Äitini pelkää erikoisuutta. Hän pelkää sitä enemmän kuin mitään muuta.


Alussa on äiti. Tai oikeammin äidinäiti ja äidinisä, isänäiti ja isänisä. Isä. Mutta unohdetaan heidät, annetaan heidän olla, koska äiti on se joka hallitsee. Se joka sanoo viimeisen sanan. Pelon sanan. Pelon erilaisuutta kohtaan, hysteerisen tarpeen olla niin tavallinen, niin huomaamaton kuin mahdollista. Äiti pitää huolta siitä, ettei ihmisillä ole syytä puhua, edes ajatella pahaa perisuomalaisesta, perinormaalista perheestä.

Alussa, keskellä ja lopussa on äiti.

Koska äidin ankaraan, rakkaudettomaan varjoon syntyy tietysti lapsia. Muuhan vaikuttaisi epänormaalilta! Syntyy pieni Saara-tyttö, jonka "erikoista" luonnetta edes äiti ei pysty häivyttämään. Masentamaan kylläkin. Saaran lapsuus on paikoin jopa iloista, silloin kun äiti ei ole paikalla. Silloin kun ei tarvitse olla kotona, istumassa pöydän ääressä ulos ikkunasta tuijotellen.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka Saara on lapsi, josta kehittyy hiljalleen teini, teinistä nuori aikuinen. Saara muuttaa Helsinkiin opiskelemaan päästäkseen irti äidin otteesta, maalaismaisemasta jossa mitään ei tapahdu, mikään ei liiku.

Saara matkustaa kaukaisiin maihin, etsii itseään ja toista ihmistä, sitä joka voisi täyttää sen hirmuisen aukon, jonka äiti jälkeensä jätti. Saara etsii rakkautta:


Kauan sitten minuun jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.


Vaikka kertojanääni kasvaa tarinan edetessä, ei surullinen ja ahdistava tunnelma juuri hellitä. Kaikkialla minne meneekin, Saara tuntee olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, liikaa. Se tarpeista suurin jää aina täyttymättä; se että joku hyväksyisi ehdoitta, rakastaisi ehjäksi.


Tiedän, että minulla pitäisi olla oma elämä, mutta en tiedä mistä sellainen hankitaan. Näen edessäni synkän tulevaisuuden. Saisin istua mustalla nahkasohvalla aina maailman loppuun saakka.


Rakkaudenhirviö -romaanissa on jotain kärjistetyn suomalaista. Vastaantulijoita ei katsota silmiin, naapuria ei tervehditä, läheisiä ei halata. Yritetään pysyä mahdollisimman huomaamattomina, jottei vain kukaan alkaisi seläntakana puhumaan. Levittelisi juoruja! Ja ihmispelon takia heitetään hukkaan koko elämä.

Vaikka kirja on kerronnaltaan hyrisyttävän hauska, on itse tarina minusta liiankin surullinen. Jossain lukuvaiheessa alun ahminta laantui, ja päähenkilön tavoin aloin itsekin lamaantumaan. Pohdin, eikö Saaralle todellakaan ole luvassa onnea, eikö peilistä koskaan kurkista muuta kuin lehmän kasvot. Sillä yritystä naiselta ei puutu, todellakaan.

Mutta vasta aivan tarinan lopussa, viimeisillä sivuilla seuraa armahdus, ainoa mahdollisuus irtipääsemiseksi äidin otteesta - anteeksianto.

Hieno, ristiriitaisia tunteita herättävä Rakkaudenhirviö on ehtinyt jo voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vaikka romaani onkin Turusen esikoinen, tunnetaan hänet maailmalla teatterintekijänä.


En ole koskaan halannut äitiäni tai isääni. Meidän perheessämmekään ei ole koskaan halattu ketään. Enkä usko, että naapuritkaan halailevat toisiaan. En ainakaan ole nähnyt mitään sellaista, paitsi tietenkin televisiossa.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Lumiomena ja Mari A,