John Williams; Stoner

Stoner 1965, suom.Ilkka Rekiaro ja Bazar 2015, 306s.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Olen hämmentyneenä seurannut Stonerin ympärillä käytävää yhä kiivaampaa pöhinää. Mitä niin taianomaista, niin sydämeenkäyvän lumoavaa voisi olla melko tylsän kannen takana, melko tavanomaiselta kuulostavan tarinan perukoilla?

Tietysti uteliaisuuteni heräsi, tietysti minun oli otettava selvää salaperäisen mystisestä Stonerista. Kirjan nimi itsessään läjähtää kasvoille kuin kivi. Kuitenkaan romaanissa ei ole yhtään kylmyyttä. Tarina on kerrottu niin avoimen rehellisesti, niin surumielisen lämpimästi, ettei sen parissa voinut olla itkemättä. Hitaasti mutta päättäväisesti John Williams kietoi myös minut mukaansa kertomukseen, joka on

William Stonerin.

Keskilännessä Yhdysvalloissa kasvaa köyhä maatalon poika, joka ajautuu kuin vahingossa yliopistoon. Siihen astisessa elämässään William on elänyt vain loputtomalle puurtamiselle, unettavalle työnteolle vailla sen kummempia odotuksia tai unelmia. Mutta kun hän ensimmäisen kerran näkee kampuksen, nuori mies kokee lähes yliluonnollista rauhaa. Turvaa. Tämä on hänen paikkansa. Hänen maailmansa. Ja niin se tulee olemaankin, kuolemaan saakka.

Mutta turvallisuuden tunne ei jää ainoaksi häkellyttäväksi kokemukseksi, on tulossa vielä jotain suurempaa. William rakastuu. Palavasti. Lopullisesti. Hän rakastuu kirjallisuuteen (ja saa näin ollen lukijansa polvilleen). Williamista tulee opettaja. Hän avioituu kauniin, yläluokkaisen naisen kanssa (josta puolestaan tulee lukijan inhokki). Voi Edith, mitä taakkaa kannatkaan ohuilla hartioillasi. Voi Edith minkä teet, kun avioidut Williamin kanssa vailla rakkautta. Avioliitosta tulee pitkän, kylmän kauden jälkeen naisen johtama sotatanner, kun pari saa yhteisen lapsen, pienen tyttären.

Sitä jäin näin jälkikäteen miettimään, yrittikö Edith koskaan. Siitä olen varma, että William teki kaikkensa todella estyneen vaimonsa eteen (vai olenko kenties puolueellinen?), kunnes väsyi. Onneksi miehellä on koko ajan työnsä. Kirjat.

Valitettavasti vastoinkäymiset eivät rajoitu vain pilalle meneeseen avioliittoon, myös työssään mies saa riesakseen vihollisen, joka tekee kaikkensa estääkseen Williamin edistymisen urallaan.

Vasta vanhempana hän tapaa elämänsä rakkauden, aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Vaikka näiden kahden aika on rajallinen, olen sydämestäni onnellinen siitä, että sentään tämän, tällaisen yhteyden ja intohimon kirjailija henkilölleen (jota minun on äärettömän vaikea mieltää fiktiiviseksi) suo.

Stonerin kieli on pelkistetyn rauhallista, mutta niin viisaan oivaltavaa, että luin kirjaa hitaasti, pysähtyen usein nauttimaan lauseista kuten:

Koska odottaisit aina maailman olevan jotain, mitä se ei halua olla.

Ja minä tunsin, tunnen edelleen. Tunnen Williamin pettymykset ja tuskat, hiljaisen tyytymisen oloihinsa, elämään, josta muodostuu erilaista, kuin hän kuvitteli, mutta kuitenkin se on elämää. Elämää itseään.

Kuten huomaatte, jään kuin polvilleni Stonerin muiston eteen. Hyvin harvoin tässä iässä enää rakastuu yhtä palavasti kirjan päähenkilöön, kirjaan itseensä, Ja siinä sivussa peilaa myös omaa elämäänsä. Näin surullistako se on, tulee olemaan meillä kaikilla?

Kuitenkin, mahduttaen mukaansa ne onnen hetket, ne niin pakahduttavat, ne kauniit jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.


Katherine nauroi ilahtuneesti. "Säädyllinen tosiaan!" Hän vakavoitui hieman ja hymyili muistellessaan. "Niin minäkin taisin luulla. Voi kuinka säädyllisinä me itseämme pidämmekään, kun meillä ei ole mitään syytä olla säädyttömiä! Vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotain.

***

Romaanin ovat lukeneet, syystäkin monet kanssabloggaajani. Linkitän nyt Leena Lumin arvion, josta pääsette eteenpäin. Leena lupasi kirjan pelastavan minut ja niin se tekikin, niin se todella tekikin...