Joulupäivinä luin...

Joulua ystävät! Näinä huurteisen tunnelmallisina pyhäpäivinä on tullut luettua melkoisella urakalla. Ajattelin, ettei kinkkuvatsalla jaksa blogata eikä edes lukea hirmuisen syväluotaavia arvioita, joten vaikka omatunto hiukan painaa, niputan nämä kolme varsin erilaista romaania yhteen postaukseen.

Kaikki kolme tarjosivat omilla tavoillaan unohtumattomat lukuelämykset. Kaikki nämä sisälsivät persoonallisen kerronnan lisäksi mitä kiehtovimmat tarinat. Ja mitä muuta hyvältä kirjalta voi odottaa?

Mennään lukujärjestyksessä ja aloitetaan

Nordbooks 2015, 335s.

Jonna Mononen; Hiljaa pimeässä

"Me olemme nyt kaikki vähän sekaisin, mutta meidän on nyt yritettävä pysyä kasassa. Kukaan ei ole syypää siihen, mitä sattui, ymmärrätkö?"
Nyt Benjamin alkoi itkeä. Ääni sai Boriksen ihon nousemaan kananlihalle. Hän pudotti aseeksi tarkoitetun kiven ja istuutui muiden taakse.
"Nyt me istumme tässä hetken ja mietimme, mitä..."


Nimestään huolimatta, tässä joululahjakirjassani (kiitos Krista!) ei hiljaa hyssytellä, dialogeilla kun on merkittävin osuus itse kerronnassa.

Jonna Monosen esikoisromaani vie lukijansa sinne, missä päivä ei paista. Se suorastaan huutaa, kirkuu paniikkia, kuolemanpelkoa. Se tuo klaustrofobisen tunnelman aivan kasvoille. Koska mitään et näe, pakoon et pääse.

Ryhmä saksalaisia turisteja on juuri tutustumassa kansainväliseen nähtävyyteen, tippukiviluolaan, kun luolan suuaukko yllättäen sortuu. Onnenkantamoisena luolasta löytyy sentään järvi, joten aivan heti ei olla janoon kuolemassa. Ruuan kanssa onkin vähän pahempi juttu; on tultava toimeen niiden rippeiden varassa, mitä taskuista sattuu löytymään. Pimeys, keskinäiset riidat, hitaasti kasvava paniikki ja mielen sortuminen luovat aivan omanlaisensa tunnelman. Lukeminen oli välillä pakko keskeyttää ja ottaa happea. Hengittää syvään raitista ilmaa.

Upea ja toimiva kokonaisuus jätti nälän kirjailijan seuraavaa teosta kohtaan.


Kaikki saattoivat nähdä toistensa pudistelevan päitään. Viimeinenkin oljenkorsi pelastumisesta tuntui huuhtoutuneen pois Gernotin sanojen mukana.

MaddAddam 2013, suom. Kristiina Drews 2015, 559s.

Margaret Atwood; Uusi maa

"Alaspäin elämän partaterällä."
"Anteeksi mitä?" Toby sanoo. Hänen tekisi mieli kokeilla Jimmyn otsaa. Onko miehellä lämpöä?
"Vanha sanonta", Jimmy sanoo. "Tarkoittaa, että ihminen on veitsenterällä. Ja joku voi viiltää pallit irti."


Voi voi minua! Kapinoiva ja hätiköivä lukija leikkii lukukokemuksensa uhalla! On nimittäin niin, että luin alku vuonna jumalaisen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian ensimmäisen osan Oryx ja Crake, johon pakahduttavasti ihastuin. Trilogian toinen osa, Herran tarhurit odottaa hyllyssä lukematta arg, mutta kun tämä viimeinen osa, Uusi maa hyökkäsi vastaansanomattomasti päälle kirjastossa, en voinut vastustaa kiusausta oikaista vähäsen...

Kyllähän trilogiasta saisi enemmän irti, luonnollisesti, jos sen järjestyksessä lukisi. Mutta toimii näinkin. Toimii todella.

Uusi maa on hykerryttävän hilpeä kirja varsin vakavasta aiheesta. Ihmiskunta on kuollut ruttoon ja jäljellä sinnittelee pieni selviytyneiden joukko ihmisiä, seuranaan lapsenomaiset, suloisen täydelliset crakelaiset. He ovat eräänlaisia mutaatioita, itsensä Craken (varsinainen kusipää, jäljelle jääneiden ihmisten mielestä) näkemys täydellisistä oloioista, jotka voisivat maata asuttaa ja hallita, kun pahat, itsekkäät ihmiset on ensin saatu raivattua pois tieltä.

Tarina keskittyy Tobyn ja Zebin rosoiseen rakkaustarinaan, itseensä selviytymiseen mahdottomissa olosuhteissa, sekä kertomukseen siitä, kuinka maailma tähän pisteeseen päätyi. Mukaan mahtuu verenhimoisia mutanttisikoja ja väkivaltaisa verikuulaveteraaneja.

Uusi maa on lempeä ja silti pelottava dystopia aivan ainutlaatuisella kerronnalla, jonka vain Atwood taitaa.

(Ja joo, Herran tarhurit on pakko lukea, koska en tahdo näistä ihanista tyypeistä vielä irti päästää.)


Elämä on sairasta. Minä vain sopeudun olosuhteisiin.

Gummerus 2011, 377s.

Iida Rauma; Katoamisten kirja

Väkivallalle ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä. Piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.


Oh my mikä romaani. Uskomatonta, että teos on ilmestynyt jo vuonna 2011, ja vasta nyt, kun kirjailijan seuraava romaani jo pyörii blogeissa (jonka taatusti luen, mutta se on eri tarina), sain suositusten siivittämänä Katoamisten kirjan luettua. Ja kuten ystäväni aavisti, tämä oli aivan minua, aivan minulle.

Voisin turista Katoamisten kirjasta loputtomiin, mutta useimmat teistä ovat sen jo lukeneet, ja te jotka ette, onnitelkaa itseänne - teille on luvassa huikean melankolinen lukuelämys.

Tarinan toi erityisen lähelle päähenkilön selkeä masennus, väsymys elämää itseään kohtaan, vieraudentuntu, vaikeus rakastaa sitä kaikkein läheisintä, haaveet ruohosta, joka aina näyttää vihreämmältä aidan kielletyllä puolella, univaikeudet, työ vanhainkodissa (jossa itsekin pakersin viime kesänä). Koulukiusaaminen. Väkivalta.

Kielineron Iida Rauman teksti ryömi iholle jo ensimmäisellä sivulla, ja nämä varsin arkiset aiheet kävivät raivoisasti ytimiin.

Kadota voi niin monella tavalla. Kadota voi, ehkä helpoiten, omalta itseltään.

Mutta


Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä.


***

Ja seuraavaksi voisin lukea... vaikkapa Kingiä!