Michael Katz Krefeld; Syvyyteen

Dybet 2016, suom. Päivi Kivelä ja Like 2017, 373s.

Tiedät mitä lampaille tehdään. Ne syödään! Milloin riittää? Milloin aiot kostaa? Milloin nouset uudestaan, varjosoturi? Milloin leikitään? Minä odotan sinua. Mutta vain 1 kerran. Vanhalla raja-asemalla keskiyöllä. Exit: light. Enter night. Take my hand. We're off to never-never land.


Tanskalainen rikoskirjailija, Michael Katz Krefeld kuuluu jännärimaailman rankan sarjan osastoon, ja hänen taitoihinsa luoda synkän kiehtovia tarinoita luotan kuin kallioon. Pahaksi onneksi luin dekkarihuumassa kirjailijan tuoreimman, Syvyyteen Jo Nesbon ja Lars Keplerin imussa... Ja niinhän siinä sitten kävi, että niin sympaattinen kuin päähenkilö Ravn onkin, hän jäi suurempien kenkien jalkoihin.

Silti Syvyyteen on vallan mainio jännityspaketti inhottavan raakoja yksityiskohtia pelkäämättömille lukijoille. Tällä kertaa tarina on siinä mielessä vielä edellisiä osia hirvittävämpi, että kidutuksen ja murhan kohteena on pieni lapsi. Tyttö, joka joutui aikoinaan kahden turhautuneen koulupojan "leikin" uhriksi,

Tapauksesta on vierähtänyt jo kymmeniä vuosia, kun yksityisetsivä Ravn, ja hänen aivan valloittava englanninbulldogginsa Moffe saavat laivalleen todellisen ihmisraunion (raunioina meinaa muuten olla myös Moffeparka, joka on pistetty laihdutuskuurille). Nuori mies kääntää hätää tihkuvan katseensa Ravnin puoleen. Viimeiseen toivoonsa. Juuri hän oli toinen pojista, niistä jotka aikoinaan tappoivat kolmivuotiaan tytön. Dan tarvitsee apua, hän on varma siitä, että kouluaikainen "ystävä" jatkaa sairasta harrastustaan vielä tänäkin päivänä...



- Kiitti siitä että luotit minuun.
Ravn nielaisi. - No... mitäs pienistä.
- Minulle se on iso asia. Se oli ensimmäinen kerta kun minua on uskottu. Olit aluksi epäluuloinen, mutta... myöhemmin aloit uskoa minua.



Ravnin on kuitenkin vaikea luottaa lapsentappajaan, hänen motiiveihinsa ja alati vaihtuviin persoonallisuuden piirteisiin. Kuka lopulta on syyllinen ja kuka joutuu... syvyyteen?

Vaikka Krefeldin kirja rankka onkin, kylvää kirjailija siinä määrin huumoria tarinaansa, ettei lukija aivan synkkyyteen vajoa. Hiukan persoonaton loppuratkaisu tässä on, sitä ei käy kieltäminen, mutta kokonaisuutena jäätävän toimiva paketti. Lisää Krefeldiä, kiitos!



Eduardo haki tuolin, istui häntä vastapäätä ja jysäytti kirjapinon kannelle.
Ravn katsoi kirjojen nimiä. Kaikki olivat dekkareita. - Mistä lähtien olet alkanut lukea roskakirjallisuutta?


***

Romaanista on blogannut ainakin kaltaiseni dekkarifani, Mummo matkalla.