maanantaina, huhtikuuta 10, 2017

Katja Kallio; Yön kantaja



Otava 2017, s. 380


Meikäläiset, oli Josefina sanonut. Meikäläiset.
Keneltäkään ei voinut kysyä. Ei uskaltanut.
Epävarmuus täytti hänet kuin sumu, sen pinta oli otsassa asti. Mihinkään ei enää luottanut.
Olenko minä tässä? Olenko tässä minä?
Kenen nuo jalat ovat? Ovatko ne jalat?


Kirjailija Katja Kallion uusin romaani, Yön kantaja on omistettu mahdottomille naisille. Naisille, jotka eivät täytä "hyvän naisen" mittaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Vai onko sellaista edes olemassa? Olipa nainen millainen tahansa, häntä ei oikeasti arvostettaisi, hän ei oikeasti kelpaisi. Näin päättelee ainakin teoksemme Serafina.

Eletään 1900 -luvun vaihdetta. Turussa syntynyt Amanda Aaltonen on tuomittu erilaiseksi, epäonnistujaksi jo lapsesta saakka. Äidille harmaita hiuksia aiheuttanut, mutta myös äitinsä lyönteihin tottunut Amanda, jonka sitkeää luonnetta ei niin vain nujerretakaan. Irtolainen mieluummin kuin sopeutuja. Ja Amanda pääseekin pitkälle - Ranskaan, Lontooseen, hän pääsee jopa matkaamaan aikansa ihmeellä; kuumailmapallolla. Kun nuoren naisen villi luonto räiskähtää kirjaimellisesti pirstaleiksi, päätyy Amanda hullujen naisten saarelle.

Hän päätyy Seiliin.

Spitaalisten saarena tunnettu Seili on aina kiehtonut minua, aivan kuten Yön kantajan aihepiirikin, luonnollisesti. Amanda taistelua pikku hiljaa valkenevaa totuutta vastaan on riipivää lukea. Seili ei ole hänelle paikka, jossa lepäillä yli kesän. Seililtä kun ei vapaudu yksikään potilaista.

Hoitajiksi hätäisesti palkatut kiukkuiset naiset opastavat Amandan saaren töihin. On kehräämistä, keittiötöitä, loputonta uurastusta aamusta iltaan. Mutta on myös Seilin karun kaunis luonto. On hellä Sofia, Josefina, Pikku-Greta. Ja lopulta, kuin kaihoisana kaikuna menetetyistä mahdollisuuksista, Isaksson.


"Pystyykö ihminen tuommoinen päällä kehräämään", Sofia kysyi nyt epäillen.
Amanda kohotti leukaansa ja oikoi valkoisella kirjailtua kaulustaan.
"Tämmöinen päällä", hän vastasi, "ihminen pystyy kuule ihan mihin tahansa."


Edes täydellinen eristys ei lopulta nujerra Amandaa. Hänen räiskyvää rohkeuttaan ja elämänhaluaan voi vain ihastella. Hän on lohtu maailman nujertamille naisille, koko naiseudelle. Me lennämme, me lennämme korkealla!

Kiitos Katja Kalliolle rankan kauniista, äärimmäisen tarkkanäköisestä tarinasta.



"Hyvää se kuule sinullekin tekee", hän sanoi Julialle tuodessaan sairaalalle uuden paksun romaanin. Tuntui siltä kuin olisi käynyt kaupassa ja saanut ostettua kaiken tarvittavan ja enemmänkin, oikein yltäkylläisesti ja hintoja kyselemättä, ja tietäisi että nyt ei tarvitsisi lähteä moneen päivään yhtään mihinkään. Mitään ei tarvitsisi; kaikki oli hetken aikaa hyvin.


***


Muita postauksia kirjaan löytyypi täältä.



4 kommenttia:

  1. Rankan kaunis, niin totta! Hieno kirja, tuntuu että Kallio vain parantaa kirja kirjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun pitäisi ehdottomasti lukea Kalliolta muutakin, olen muistaakseni lukenut vain hänen esikoisteoksensa? Terkuin varhaisdementikko :D Tämä kosketti syvältä!

      Poista
  2. Tämä oli mielestäni Katja Kallion paras kirja. Postauskin tulee piakkoin 💕

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, Mai! Voi että loppuratkaisua itkin <3

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥