Leena Lehtolainen; Viattomuuden loppu

Tammi 2017, 457s.

Mitä teet yhdelle näistä pienimmistä...


Täytyy myöntää, että seurasin Leena Lehtolaista tiiviimmin ennen blogitaipaleeni alkua. Suomen suosituimpiin kirjailijoihin kuuluvan, tuottelijaan Lehtolaisen uusin Maria Kallio -romaani luikerteli lukulistalleni kuin varkain. On kirjalla sitten komeat kannet! Ja teemaan täydellisen sopivat; Viattomuuden loppu tarttuu yhteen maailman rumimmista asioista. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tarinan tekee jotenkin vielä kuvottavammaksi tekoihin syyllistyneen henkilön sukupuoli. Useimmissa tapauksissa hyväksikäyttäjät ovat miehiä. Tässä kirjassa se on nainen, tarkemmin ottaen Tuula Lahti-Haapala, suuhygienisti, joka vietteli pienet pojat hammastarkastusten yhteydessä. Niinpä. Oksettavaa. Onko tuollaisella ihmisellä, vaikkakin hän on istunut useamman vuoden tuomion rikoksistaan, enää edes oikeutta elää? Murhaajan mielestä ei, sillä Tuula tapetaan samana päivänä kun hän vapautuu vankilasta.


Poliisin työ koversi meihin onkaloita, joita kukin täytti tavallaan: raivokkaalla liikunnalla, liialla viinalla, perhonsidonnalla tai silittelemällä syliin käpertynyttä kissaa aivot täysin narikassa. Oli vain pakko hyväksyä se, että ainoa tapa estää Puupposen taideteoksen laajenemista oli saada Tuula Lahti-Haapalan surmaaja kiinni.



Maria Kallio työskentelee nykyään lasten- ja nuortenyksikössä, joten tympeä, ristiriitainen murhatutkinta lankeaa nyt hänen tiimilleen. Marian omakin poika on ehtinyt teini-ikään. Millainen tilanne! Onko murhaaja yksi Tuulan uhreista? Tiimin on haastateltava poikia perheineen, ronkittava kipeää, eliniän kestävää haavaa nostaen jälleen hirvittävät muistot pintaan.



Kaltaiselleni poikien äidille Viattomuuden loppu oli rankka pala nieltäväksi. En voi tietenkään korostaa liiaksi aiheen tärkeyttä. On hienoa, että Leena Lehtolainen uskaltaa nostaa sen pöydälle. Paikoin teksti aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia, siitäkin huolimatta, että kyse on fiktiivisestä tarinasta. Mutta tällaista tapahtuu.

Lehtolaisen tyyli on pysynyt täysin tunnistettavana. Hän kuvaa poliisintyötä arkisen rempseästi viritellen samalla taitavasti koukkuja sinne sun tänne. Vaikka Viattomuuden loppu on hirvittävä kertomus pakkomielteestä, viettejä vastaan taistelemisesta ja siinä häviämisestä, sitä on mahdotonta jättää kesken. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan, mutta raju, erilainen lukukokemus tällaisenaankin.



- Mä lähden nyt ruumishuoneelle. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä.