Ninni Schulman; Tyttö lumisateessa

Flickan med snö i håret 2010, suom. Maija Kauhanen ja Tammi 2017, 442s.

Käy kuolo kylmä luoksein ja illalla mut vie.
En ilon häivää tunne, sen suru vienyt lie.
Huoneeni hämyyn astu, kun istun tuolissain
ja elon kaarta mietin, lyö kello verkkaan vain.



Dekkareihin, voisiko sanoa, erikoistunut (haha) blogini jäisi tyhjäksi ilman Tyttöä lumisateessa. Vastikään suomennettu, toimittaja Magdalena Hanssonista kertova jännärisarja tulee, luonnollisesti, naapurimaastamme Ruotista. Ja minä toivon, kovasti ja mitä hartaimmin, että ne viisi jo ilmestynyttä osaa suomennettaisi mahdollisimman pikaisella, kärsimättömälle lukijalle soveltuvalla aikataululla.

Eli. Uutta verta ruotsalaiseen jännärigenreen? En ikinä lakkaa ihmettelemästä  mikä taika heiltä sormenpäistään löytyy. Periaatteessa Ninni Schulmanin teos on tarinaltaan "peruskauraa". Pikkukaupungissa, maalaisidyllin ytimessä katoaa kuusitoistavuotias teinityttö, vieläpä uudenvuodenyönä. Vähän myöhemmin pakastunut ruumis löydetäänkin, mutta kuuluuko se edes samalle henkilölle?


Mikä minun nimeni on? Olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.



Avioeron raateleman Magdalena palaa kotiseudulleen Hagforsiin, joka yllättäen on muuttunut ahdistavien tapahtumien keskuspaikaksi. Ja niin kun Magdalena toivoi rauhaa itselleen ja pienelle pojalleen. Naisen täytyy koota sirpaloitunut sydän, peittää mustat silmänalusensa, ja ryhtyä töihin; utelemaan vähäsanaisilta poliiseilta mitä kaupungissa oikein on meneillään.


Hämmentyneitä ovat myös poliisit (Olenko minä menettämässä järkeni?) Christer ja Petra työkumppaneineen. "Voi helvetti, täällähän on ihan villin lännen meininki."


Schulmanin kehutaan luovan todentuntuista kerrontaa maanläheisillä henkilöhahmoilla. Juuri näin. Tyttö lumisateessa on ihmissuhdepainotteinen jännitystarina puistattavan monenmuotoisista ja -tasoisista rikoksista. En tahtoisi paljastaa enempää. Vaikka tiedän lukijoideni seuraavan montaa eri dekkarisarjaa, vinkkaan, että aina löytyy tilaa vielä yhdelle. Minut Ninni sai pauloihinsa persoonilla, joiden tunteisiin samaistuminen kävi ihanan luonnollisesti.



Siinä ja silloin Christer teki jotakin, mitä ei ollut tehnyt sitten lapsuuden: hän risti kätensä. Sitten hän kohotti jälleen katseensa terävien kuusenlatvojen tuolle puolen, suoraan valkoiselle talvitaivaalle.
"Rakas Jumala, mitä minä teen? Auta minua."