Ruta Sepetys; Harmaata valoa

Between Shades of Gray, Wsoy 2011, 354s.

He veivät minut yöpaidassani.

Alkaa Ruta Sepetyksen teos Harmaata valoa. Kuten kannesta näkyy (jos näkyy, pahoittelen taas kerran kuvan laatua), teoksesta löytyy toivon pilkahdus. Valo on olemassa, olkoonkin harmaan sävyttämä. Keskeltä kylmyyttä versoo pieni taimi. Ja se rohkeus, jolla kirjailija sanoiksi pukee ihmiskohtaloista hirveimmät, teki tähän lukijaan niin lähtemättömän vaikutuksen, että viivyttelin postaamisen kanssa. En usko voivani koskaan kirjaa unohtaa, sen henkilöitä, heidän ylimaallista haluaan selvitä hengissä olosuhteissa, joissa itse kuvittelisin heittäväni henkeni ensimmäisten joukossa.

Niin, 15-vuotias liettualaistyttö Lina viedään yöpuvussa. Neuvostoliiton salainen poliisi antaa perheelle aikaa kaksikymmentä minuuttia kerätä mukaansa kaiken tarpeellisen, kaiken mitä kykenevät matkalaukkuun tunkea, ja sitten lähtö kohti totaalista tuntemattomuutta. "Me tarvitsemme enemmän aikaa. Olemme aamulla valmiina", äiti sanoi.
"Kaksikymmentä minuuttia - tai ette näe enää aamua", virkalija sanoi.
"Olkaa kiltti ja puhukaa hiljempaa. Minulla on lapsia", äiti kuiskasi.
Lina, äiti Jelena ja pikkuveli Jonas sullotaan ruuatta pelokkaiden ihmisten täyttämään junaan, täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin. Junassa on teksti, kenelle se on tarkoitettu; varkaille ja huorille. Perheen isä on hävinnyt, mutta pian Linalle käy ilmi, että isä matkustaa miehille tarkoitetussa junassa kohti....

Kirja on kerrottu Linan, inhimillisissä rajoissa rohkean nuoren tytön, taiteilijan näkökulmasta. Lina nimittäin piirtää, piirtää vaikka ilman paperia ja kyniä, oman henkensäkin uhalla. Että jotain heidän kokemista kauhuista tallettuisi, tulisi muun maailman tietoon. Jos Hitler oli hirviö, sitä oli myös Stalin.

Harmaata valoa pohjautuu Sepetuksen isosedän perheen omiin kokemuksiin, ja juuri se tekee tekstistä painavan. Painavan, muttei liian raskasta. Se ei ole vain yksi kertomus salaisista karkoituksista, työleirien kautta vielä hirvittävämpiin olosuhteisiin, vaan kirjassa on voimakas elämisen maku. Koska kääntöpuolelle mahtuu niin paljon. Siinä missä sotilaat yrittävät viedä vangeilta ihmisarvon ja järjen, Lina, muutamien tutuksi tulleiden henkilöiden kanssa pyrkii järjestämään elämästään edes rahtusta paremman. Vietetään joulua. Sipaistaan hylsystä huulipunaa. Pestään lumella kasvot. Rakastutaan. Pysytään hengissä - vaikka väkisin.

Monta järkyttävää kohtaloa mahtuu tämän äärettömän arvokkaan teoksen sivuille. Kirjan lopussa kirjailija lausuu näin. "Jotkut sodat ratkaistaan pommein. Baltian maiden ihmisille sodassa on kyse uskosta. Vuonna 1991, viidenkymmenen vuoden julman miehityksen jälkeen, kolme Baltian maata saivat takaisin itsenäisyytensä rauhanomaisesti ja arvokkasti. He valitsivat vihan sijasta toivon ja näyttivät maailmalle, että pimeimmänkin pimeyden jälkeen löytyy valoa. Pyydän, että tutkitte tätä. Kerrotte jollekulle."

Ja nyt pyrin omalla hapuilevalla äänelläni teille kirjasta kertomaan. Vetoamaan, että lukisitte tarinan itse. Se on taatusti sen arvoinen.

"Missä sinun nukkesi on?" kysyin.
"Kuollut", tyttö sanoi silmissään ontto katse.
"Voi."
"NKVD tappoi hänet. Muistatko kun he ampuivat naisen, jolla oli vauva? Niin he tekivät Liallekin, paitsi että he viskasivat hänet ilmaan ja ampuivat pään irti. Vähän niin kuin kyyhkysen."
"Ikävöit häntä varmaan kovasti", sanoin.
"No, aluksi kyllä ikävöinkin. Itkin ja itkin. Vartija käski minun lopettaa itkemisen. Yritin, mutten pystynyt. Hän pamautti minua päähän. Näetkö tämän arven?" hän sanoi ja osoitti paksua punaista poimua otsallaan.
Paskiaiset. Hänhän oli vasta lapsi.

Toisaalla;
Leena Lumi
Elma Ilona
Norkku
Mari A
Anneli
Alatheia