torstaina, marraskuuta 13, 2014

Delphine de Vigan; No ja minä

No et moi 2007, suom. Kira Poutanen ja WSOY 2012, 233s.

Olen kolmetoistavuotias ja huomaan kyllä, etten osaa kasvaa oikeaan suuntaan, en osaa tulkita liikennemerkkejä, en hallitse ajoneuvoani, erehdyn jatkuvasti suunnasta ja useimmiten minusta tuntuu, että olen jumissa törmäilyautoradalla enkä todellakaan missään autokilpailussa.


No ja minä ei ole uusi kirja. Siitä löytyy lukuisia hienoja blogikirjoituksia. Se on saanut suosiota maailmalla, voittanut palkintoja, valloittanut eri ikäisiä lukijoita. En ole varma, olenko koskaan lukenut yhtä hienoa nuorille aikuisille suunnattua teosta. Laajennetaanpa vähän, koska minähän olen genreä hyvin vähän läpikäynyt; romaani on niin puhutteleva, että voin lukea sen yhdeksi ikimuistoisimmista lukukokemuksista pitkään aikaan.

Vaikka tarinan päähenkilö onkin vain 13-vuotias, löytyy häneltä viatonta viisautta enemmän kuin monilta aikuisilta. Lou on huippuälykäs suloinen tyttö, jonka sydän sykkii inhimillistä lämpöä. Niin lämmintä, että se on lähes palavaa. Ja siitä riittää, siitä riittää silloinkin ja erityisesti silloin, kun hän tapaa sattumoisin asunnottoman No-tytön. Loun on määrä pitää koulussa esitelmä asunnottomista, ja hän ryhtyy haastattelemaan No:ta. Tyttöjen välille syntyy ensin haparoiva yhteys, joka kasvaa ystävyydeksi. Jopa niin läheisiksi he tulevat, että Lou saa ylipuhuttua vanhempansa ottamaan No:n heille asumaan. Hänelle sisustetaan huone, huone jolla on oma menneisyytensä. Mutta siitä laiha, likainen No ei tiedä mitään. Hänestä tulee Loun kesyttämä. Normielämää liikuttavin pienin askelin opetteleva entinen asunnoton.

Mutta voiko katujen kasvattiin luottaa? Onko No:n "normaalius" vain kulissia?

Ystävyys on valtava voima ja Lou tahtoo koko sydämestään No:lle elämän, jossa kaikki energia ei mene yöpaikan ja ruuan etsimiseen. Apunaan hänellä luokan kovajätkä komistus Lucas.

Minä ajattelen, että tämäkin on väkivaltaa, tämä mahdoton ele, joka kulkee hänestä minuun, ele, joka ei koskaan pääse perille.

Ranskalaisen kirjailijan Delphine de Viganin teksti on huumorin värittämää, mutta tarkkanäköisellä tavalla kaunista. Kirjailija löysi aiheen kirjaansa metromatkalla, jossa aihe yksinkertaisesti katsoi häntä silmiin. Kiitos näiden silmien, kodittomat naiset saavat nyt äänensä tähän arvokkaaseen teokseen. Mutta romaani on paljon muutakin, kuin kertomus traagisissa olosuhteissa elävistä nuorista. Se on runollisen oivaltava, hellyyttävällä tavalla ajatuksia herättelevä.

Suosittelen!

Ja meidän hiljaisuutemme on täynnä koko maailman voimattomuutta, meidän hiljaisuutemme on kuin paluu asioiden juurille, totuuteen.


10 kommenttia:

  1. Minun täytyy ehdottomasti lukea tämä! <3

    VastaaPoista
  2. Syön kirjastokorttini jos et tästä pidä :D

    <3

    VastaaPoista
  3. Ah, nyt taisi löytyä hyvä kirja lahjaksi juuri joulun alla 12 täyttävälle pojantyttärelle! Kiitos Annika kirjan esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta kommentistasi - hienoa kuulla, että sait lahjaidean! :)

      Poista
  4. Tämä oli todella hieno lukukokemus, suosittelen :)

    VastaaPoista
  5. Tämä on kyllä todella hyvä kirja. Ja kirjailijalta suomennettu Yötä ei voi vastustaa oli myös hyvä, joskin se on sitten jo ihan aikuisille tarkoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katri vinkistä, laitoin tuon Yötä ei voi vastustaa heti varaukseen :) Tykkään todella kirjailijan tyylistä!

      Poista
  6. ...ja mä syön sun kirjastokortin, jos väität, että tämä on yhtä hyvä kuin Teräs! Olen allaerginen lapsikertojille, mutta olen huomannut, että esim. Silvian kirjassa koin kaiken toisin eli poikkeus vahvistaa sääntöä. Miten olinkaan tämän kirjan huomannut jokin aika sitten eräässä blogissa kun hain aivan muuta asiaa ja hämmennyin: Kirjoittaja on sama jolta luin tänä vuonna kirjan, johon jäin http://leenalumi.blogspot.fi/2014/03/delphine-de-vigan-yota-ei-voi-vastustaa.html Kuvittele, nyt tilaan tuon kirjan omaksi. Ihan pakko.

    Iiikki! Nyt huomasin ettet ole lukenut Yötä ei voi vastustaa; Toimeksi. Minä aloitin sen yhtenä iltana ja luin yhtä soittoa. Se oli sattumalöytö kirjastosta. Kun luet kirjan, tajuat, miksi just tuo kansi oli mun suosikkini. Ei sen tähden, että minusta on otettu melkein just samanlainen kuva vuonna koivu ja tähti, vaan se kaikki muu...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, miten mä aina unohdan Teräksen? Se on kyllä loistava, selkeästi enemmän aikuisten kirja kuin tämä, jossa lapsikertoja... En itsekään oikein lapsikertojia fanita, mutta tässä lapsi oli niin fiksu, että homma toimi :) Tuli oikeastaan Siilin Eleganssi mieleen.

      Katri tuossa Yötä ei voi vastustaa suositteli ja minähän heti kirjastovarausta tekemään. Silloin huomasin, että teos oli juurikin se, joka mukana kaunein kansi -kisassasi! Odotan innolla, kuulostaa kiinnostavalta ja kirjailijan tyyli on ihana!

      <3

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥