 |
| Viestintätoimisto Kirjokansi 2018, 105s. |
... tykkään olla laiha, 43 kiloa
koska olen alitajuisesti yhdeksännellä kuulla raskaana
synnytän aina kaksoset tyttöjen ja poikien sisälle:
Sen joka lähtee vuosien kuluttua Guineaan
opettamaan naisille ja tytöille lukutaitoa ja parantamaan haavoja
Ja sen joka pitää mukanaan heti synnyttyään pihtejä ja pieniä pusseja
kerää jokaisen vääryyden: pisaran wc-pöntön vedestä jonne hänen päänsä työnnettiin
ja kuidun omasta pipostaan joka pakkaspäivinä heitettiin roskikseen.
Kerää todistusaineistoa, haluaa helpottaa rikospoliisin työtä
rikoksen tekijä ratkaisee rikoksen.
Kuka antaa tuomion?
(s. 9)
Näin alkaa kirjailija Tarita Ikosen jäätävä mielenmatka koulukiusaamismuistoihin, joita seuraa väistämättä kostofantasiat. Kylmyyden monologi on tiivis keskustelu oman itsensä kanssa, se näyttää kaunistelematta millaista jälkeä lapsen/nuoren muutenkin hauraalle psyykkeelle kiusaaminen tekee. Eristäminen. Haukkuminen. Fyysinen ja psyykkinen väkivalta.
Pulpettisi työnnetään luokassa syrjään
ota yksi tabletti aamuisin
sinut tuupataan pihalla pois
ota yksi tabletti iltaisin
yhdeksäntoista synttärikutsua jaettiin
sinun silmiesi edessä, sinua ei ole olemassa
muista noudattaa annostusta
kahden kuukauden kuluttua seinä on yhä parisi
liikuntasalissa kun syöttelet sählypalloa
lääkäri vaihtaa reseptin
vilkkaat unet ovat silti ystäviäsi
istuvat viereiseen keinuun painajaistenpihalla
(s. 69)
Runoissa haisee pelon sekainen veri, tunkkaisen teinihien kyllästämät koulunkäytävät. Nuo painajaismaiset, päällekaatuvat seinät. Päivästä toiseen sitä samaa. Vuodesta vuoteen. Ja niin rapisee kiusaajan viimeinenkin itseluottamus, itsekunnioitus, itsevarmuus. Tilalle tulee tyhjää. Minua kohdellaan arvottomana: olen arvoton. Olen laumasta eristetty pilaantunut yksilö. Olen turta. Mutta minulla on myös vaihtoehto...
Väkivalta on minulle uusi maailma, mutta turvallinen.
Väkivaltaa ei voi tehdä väärin, satuttaminen sattuu aina.
Väkivaltafantasiavirasto myöntää minulle uuden henkilöllisyyden.
Mahdollisuuden aloittaa alusta
(s. 19)
Kun Tarita Ikonen, tuo äärettömän rohkea nuori runoilija jonka suorasanaisuutta niin kovasti kunnioitan, otti minuun yhteyttä ja kysyi haluaisinko arvostella hänen runoteoksensa, muistan epäröineeni. Koulukiusaaminen on koulukiusatulle vielä (noin) kolmenkymmenenkin vuoden jälkeen kuin veitsi vanhaan haavaan. Ja toisekseen olen äärettömän huono kirjoittamaan runoista koska koen ne hyvin henkilökohtaisina ja intensiivinä, haluan pitää kokemukset, anteeksi vain, ominani.
Onneksi kuitenkin tutustuin Kylmyyden monologiin. Kaikki veitset satuttavat, mutta haavat voi myös puhdistaa, traumat elää läpi turvallisessa seurassa, vertaistukeen nojaten. Ja tämä jos mikä on voimaannuttavaa. Hyssyttelyllä emme saa mitään aikaan, sen sijaan tämä aina ajankohtainen ja niin monet ihmiselämät rikkova rikos pitää nostaa pöydälle.
Toivoisin kirjan pakolliseksi luettavaksi jokaiselle niin ala- kuin yläkoulun opettajalle. Aiheeseen on puututtava nyt ja heti sillä "... mitä vittua ne pelkää? Kun ne ei uskalla 13-vuotiasta "nostaa seinälle" ja sanoa: nyt saatana sekoilu loppu tai sun opiskelut on täs koulussa ohi!" (s. 86)
Kiitos ja halaus Sinulle, ihana Tarita!
Kuka on se joka kertoo että riitän?
Kuka pysäyttää kadulla
tekee minusta kosketettavan?
kuka on se joka ei puhu rakkaudesta ja oikeudesta mitään
nauliintuneet nyrkit, kuolema ja viha
syöksee minua eteenpäin:
olen luoti
matkalla lihasta lihaan
etsin rintakehää johon painaa pää
kuka se on joka seuraa ruudinjälkiä?
Koskettaa, kuin olisin nukkuvan otsa
(s. 87)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥ Kiitos kommentistasi! ♥