Katharine McGee; Tuhat kerrosta

Tuhat kerrosta, Pudotus


Kirjat ovat sitten merkillisiä aarreaittoja. Ne osaavat yllättää. Jonkun suuresti odotetun, entuudeltaan tunnetun tekijän teos saattaa osoittautua pettymykseksi. Sitten on näitä kirkkaita tähtiä, tässä tapauksessa suorastaan säkenöiviä, jotka osuvat, uppoavat, vievät mennessään. Vaikka yleensä vierastan glamouria niin omassa elämässäni, kuin kirjallisuudessakin, Katharine McGee vetää nyt täydet pisteet kotiin.

En tiedä voiko Tuhat kerrosta -sarjaa edes nimittää dystopiaksi. Ennemminkin nämä menevät kategoriaan utopia. Eletään vuotta 2118 aivan New Yorkin sydämessä, tuhat kerroksisessa luksustornissa, jossa eliitti asuttaa tietysti ylimpiä kerroksia. Mitä alemmaksi rakennuksessa mennään, sitä keskinkertaisemmiksi olot muuttuvat. Pohjalta löytyy pohjasakka", raskaimman työntekijät ankeissa kämpissään.

Mutta me liikumme aivan huipulla. Siellä missä glitter kiiltää, sampanja virtaa toinen toistaan upeammissa juhlissa. Siellä missä kaikki on mahdollista - ainakin melkein. Tutustumme Averyyn, täydelliseksi suunniteltuun nuoreen naiseen ja hänen ylelliseen ystäväpiiriinsä. Averyllä on vain yksi salaisuus, se suurin, se kipein. Ja lumipalloefektin tavoin salaisuudet alkavat nousta pintaan myös lähipiirissä. Pinta rakoilee, julkisuudenkuvaan tulee ensimmäinen särö. Sitten toinen...

Voisi sanoa, onneksi, tutustumme myös alemman kerroksen väkeen. Kokonaisuuskuva upeasta tulevaisuudesta hahmoittuu lukijalle. Onko mikään sittenkään muuttunut? Ainakaan paremmaksi?

Luettuani sarjan ensimmäisen osan, minun oli välittömästi napattava seuraava. Nämä nuoret osaavat totisesti koukuttaa, kirjailija McGee viedä niin että korot kopsuvat, helmat hulmuavat. Ja heti seuraavan kulman takana voi odottaa pudotus.

"Voittajan kirous", Nadia kuiskasi hänen korva-antenneihinsa, ja ihan selvästi hän kuuli huvittuneisuutta Nadia äänessä. "Se iskee kun voittaja saa täsmälleen sen mitä haluaa, vain huomatakseen, ettei se vastannutkaan odotuksia."

Tuhat kerrosta, Huipulla

Pudotuksen jäljiltä päähenkilöiden paniikki valtaa myös lukijan. Nyt uhan tuntu kiristää otettaan, hetkeksikään ei saa antaa huomion herpaantua. Kuka haluaisi tornin alimpiin kerroksiin? Kuka haluaisi vankilaan? Putoamisesta puhumattakaan.

Mahdottomat ihmissuhteet kaikkine kiemuroineen pyörittävät tarinaa kiihtyvällä vauhdilla. Ystävyyssuhteita puretaan ja solmitaan. Luvut on jaoteltu samoin kuin edeltäjässä, jokainen viisi nuorta saa oman äänensä kuuluviin. Jokainen heistä on tavalla tai toisella syyllinen. Tuleeko nuorten elämät romahtamaan korttitalon tavoin? Valta on aina sillä, joka tietää eniten.

Huipulla esittelee myös uuden mysteerikaunottaren, hänet, joka sekoittaa pakkaa entisestään. Calliope ei, tietenkään, pelaa puhtain kortein, kaikkea muuta.

Ja vaikka voisi kuvitella, että kaikki tämä dramaattisuus aiheuttaisi jo sokerihumalatilan, asia on kuitenkin päinvastoin. Kirjailija on antanut hahmoilleen tärkeän ominaisuuden, omantunnon. Hän kieputtaa vastahankaisenkin lukijan sormensa ympärille, ja näin me jäämme odottamaan, kuumeisina, jatkoa.

Tuntui melkein kuin olisi katsonut itseään etäisyyden päästä: tavallinen Avery olisi itkenyt sitä pyhäinhäväistystä, että huippusuunnittelijan morsiuspuku revittiin rikki. Mutta toisaalta tavallinen Avery olikin paennut kuorensa alle, ja jäljellä oli vain tämä järjetön Avery, räjähdysherkkä ja äärimmäisen arvaamaton.

Hyvänen aika sentään miten hienoja romaaneja nuorille kirjoitetaan! Minähän alan pääsemään kunnolla vauhtiin... Suosituksia vastaavista vastaanotetaan!