Pierre Lemaitre: Verihäät

Robe de marié 2009, suom. Kaila Holma ja Minerva 2018, 363s.

Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.



Eikös se niin mennyt, haasteeseeni liittyen, että trillereitä saa lukea jos, kyseessä arvostelukappale...? Kun Pierre Lemaitren, nimenomaan kirjailijan, jota jossain määrin palvon, uusin putkahti postiluukusta, aloitin teoksen välittömästi. Tässä tarinassa häämekko tietää kuolemaa.


Tummasävyinen Verihäät on nopealukuinen ja äärettömän koukuttava romaani. Samalla se on nerokkaan yksinkertainen ja jäätävän vaikea. En muista milloin viimeksi kirja olisi tullut painajaisina uniini. Minäkin kuvittelin menettäneeni Sophien tavoin muistini, putoavani mielen mustiin aukkoihin. Verrattuna Alex -trilogiaan ja toisaalta viimeksi suomennettuun Silmukkaan, Verihäät sijoittuu brutaaliusasteikolla näiden kahden väliin. Alex ja seuraavat osat sisältävät fyysisiä kidutuskohtauksia. Silmukassa kiduttajana toimii syyllisyys, voi kuinka raskas taakka se voikaan olla. Verihäät puolestaan näyttää mitä tapahtuu, kun mielenterveys systemaattisesti murskataan.


Hänen sekoamiseensa meni vain kaksi vuotta, ja vain yksi yö, niin hänestä tuli rikollinen. Vain kaksi tuntia ja hänestä oli tullut etsintäkuulutettu nainen, jota pelot, epäilykset, valheet, huolet ja tyhjiin raukeavat suunnitelmat vainosivat.



Muistinmenetykset, katoilevat, ja mitä kummallisimmista paikoista löytyvät tavarat eivät ole mitään verrattuna hetkeen, jolloin Sophie Duguet havahtuu unesta vieressään kuollut kuusivuotias poika. Sophien hoitolapsi. Eikä nainen, tietenkään, muista mitään. Mieli on räjähdyspisteessä, todellisuuden rajat hapertuneet niin ohuiksi naruiksi, ettei niistä meinaa saada kiinni. Sophie sytyttää surun vallassa tupakan, sellaisen surun, jonka olemassa oloa ei voi edes kuvitella.

Ja niin Sophie pakenee. Vauhkon ja sekavan eläimen tavoin hän lähtee, vain vaivoin tässä hetkessä pysyen. Kuin ihmeen kaupalla tämä järkytyksestä suunniltaan oleva nainen saa luotua itselleen uuden identiteetin. Ulkonäön muuttamiseen tarvitaan sakset, hiusväri, meikkiä. Uusi aviomies kuolleen tilalle. Mutta voi Sophie, kunpa tietäisit, mikä sinua odottaa...


Turtumus kätkee sisäänsä jotakin muuta. Sophie erehtyy luulemaan niitä jälleen löydetyn mielenrauhan ensimmäisiksi merkeiksi, vaikka kyseessä ovat vain entistä rajumman masennuksen alkutahdit.



Verihäistä saa kirjoittaa kieli keskellä suuta, jottei tule paljastaneeksi liikaa. Ranskan suosituin dekkaristi ei tingi tasosta millin vertaa, hän pitää otteessaa, hän murtaa ja hän kokoaa. Suosittelen romaania erityisesti heille, jotka eivät perinteisistä dekkareista välitä.